Työssäni Väestöliitossa olen huomannut, että maahanmuuttajavanhemmat kaipaavat tietoja suomalaisesta yhteiskunnasta ja viime aikoina olen kuullut myös maahanmuuttajanuorilta heidän kaipaavan samaa tietoa omille vanhemmilleen. Nuoret toivovat, että vanhemmat päivittävät omaa yhteiskuntatietämystään ja rikastuttavat siten samalla kulttuuriaan.

Maahanmuutto vaikuttaa perheeseen ja perheen rakenteeseen sekä lisäksi myös vanhemmuuteen. Muutto uuteen maahan voi vaikuttaa rooleihin perheissä. Tilanne voi aiheuttaa ongelmia, koska kotimaassa hyvin toiminut vanhemmuus ei mahdollisesti Suomessa enää toimikaan ja tämä tilanne yllättää monet.

Eri lähtökohdista tulevien maahanmuuttajaryhmien kohtaamat haasteet, unelmat, odotukset ja ratkaisut poikkeavat toisistaan ja saattavat olla ristiriidassa keskenään. Erilainen suhtautuminen etniseen identiteettiin herättää ajatuksia. Voi hyvin olla, että henkilö ei edes itse huomaa, miten paljon muutoksia hän käy läpi ja miten ne tulevat vaikuttamaan hänen olemiseen uudessa maassa. 

Kauan sitten Suomeen muuttaneiden keskuudessa ei välttämättä ole kontaktipintaa kotimaahaan/lähtömaahaan eikä myöskään uuteen yhteiskuntaan. Näissä tapauksissa useimmiten ajatusmaailmaa on ikään kuin pysähtynyt siihen pisteeseen, josta on lähdetty. Kokevatko he tällöin olevansa osana tätä yhteiskuntaa? Toteutuuko kotoutuminen suomenkielen osaamisena ja työssäkäyntinä vai vasta silloin kun ollaan osana ”uutta” yhteiskuntaa?

Olen vetänyt nuorten ryhmiä, joissa on tuotu esille se, kuin raskasta on joutua valehtelemaan vanhemmille. Nuoret kaipasivat myös enemmän vuorovaikutusta vanhempiensa kanssa. Jos vanhemmat eivät hallitse suomenkieltä ja nuorilla ei ole vahvaa äidinkieltä, puuttuu heiltä yhteinen vahva kieli, jolla he voisivat keskustella asioista syvemmin.

 ”Tuntuu siltä, että asumme kahdessa eri maailmassa. Olemmehan toki kahdesta eri sukupolvesta, mutta huomattavaa on, että lähtömaassamme nuorilla on vanhempiensa kanssa toimivampi vuorovaikutussuhde.”

”20 vuoden täällä asumisen jälkeen isäni vieläkin ajattelee, että asumme edelleen (isän) kotimaassa, jossa tyttöjen käyttäytyminen säätymättömällä tavalla on häpeällistä ja ei suotavaa.” 

Kirjoittaja on Väestöliiton monikulttuurisuuden asiantuntija Mina Zandkarimi