Kahden kulttuurin parisuhteessa joudutaan kohtaamaan erilaiset käsitykset perheestä ja perheyhteydestä. Yhteisöllisissä kulttuureissa aikuinen liittyy pääsääntöisesti saumattomasti omaan lapsuudenperheeseensä ja avioliiton solmimisen jälkeen myös kumppaninsa perheeseen.

Maahan muuttaneen kumppanin kulttuuriseen identiteettiin voi kuulua hyvin vahvana velvoite omaa perhettään ja sukuaan kohtaan. Vastuu perheen jäsenistä on elinikäinen ja se sisältää niin huolenpitoon, yhteydenpitoon kuin taloudelliseen tukeenkin liittyviä periaatteellisia velvoitteita.

Pohjoismainen hyvinvointimalli on mahdollistanut jo vuosikymmenten ajan huomattavasti löyhemmän yhteyden lapsuudenperheeseen. Aikuiset lapset eivät ole myöskään taloudellisessa vastuussa vanhemmistaan eivätkä huono-osaisimmista sukulaisistaan. Kaikki tämä voi olla odottamatonta ja yllättävää maahan muuttaneelle kumppanille.

Lähin luonnollinen yhteisö, johon kumppani on kokemustaustaansa nojaten olettanut pääsevänsä liittymään, ei toimikaan samoin kuin hänen lähtömaassaan. Tämä voi aiheuttaa ulkopuolisuuden kokemusta ja yksinäisyyden tunnetta henkilöille, jotka ovat tottuneet suomalaisesta yhteiskunnan rakenteesta poikkeavaan yhteisöllisyyteen.

Tarina: ”Minun perheeni hyväksyi Matin heti. Kaikki pitivät hänestä – ja pitävät edelleen. Minulle on tärkeää, että vanhempani ja perheeni tukevat liittoani. Jos asuisimme minun kotimaassa, olisi Matti kyllä ihan hukassa – en tiedä olisiko hän siellä edes selvinnyt, siellä pitää olla kova, erityisesti miehen. On meilläkin kotona aika perinteiset roolit, minä laitan ruokaa ja hoidan lapset, mutta Matin on pitänyt opetella siivoamaan. Äitini ei kyllä oikein ymmärrä miten voin antaa miehen siivota. Mutta siinä hän on hyvä, sillä hän on niin perusteellinen. ”