Perheiden ryhmätöillä eroriitoja vastaan

9.3.2018 klo 07:00

Hollantilaisen Systeemiterapiakeskuksen ja Lasten traumakeskuksen psykologit kuvaavat artikkelissaan projektia pitkittyneisiin konflikteihin ajautuneiden eroparien ja heidän lastensa kanssa. Eräissä tapauksissa riitely oli kestänyt yli 12 vuotta.

Riitaisten eronneiden parien ja heidän lastensa kanssa työskentely on kokeneimmillekin psykoterapeuteille vaikeimpia tehtäviä. Se, mikä yleensä helpottaa terapeuttisesti asiakkaiden ja lasten tilannetta, ei tunnu toimivan näissä äärimmilleen viedyissä riitaisissa eroissa. Epäluottamus ja epäluuloisuus sekä puolustustaistelu estävät hyvää terapiasuhdetta syntymästä.  Perheterapeutit Lawick ja Visser havaitsivat, että riitaisten erojen lapsia ei voitu auttaa terapeuttisesti, vaan lapset tunsivat itsensä entistä avuttomammiksi ja tulivat vain tietoisemmiksi tuskastaan ja yksinäisyydestään. Lapset eivät voineet ilmaista tunteitaan kotona, sillä yksi vanhemmista käytti kaikkea heidän lausumaansa aseena toista vanhempaa vastaan.

Pieni joukko riiteleviä eronneita vanhempia on niin jumittuneita konfliktiin, etteivät he näe lapsen parasta, vaan yrittävät erottaa lapsen toisen vanhemman vahingollisesta vaikutusvallasta. Heille riidasta luopuminen olisi kuin lapsesta luopumista. Niinpä riitaa on kaikesta: aikatauluista, koulusta, harrastuksista, luonapidosta, rahasta ja syntymäpäivistä, lomista ja juhlapyhistä jne. Taustalla on usein se, että kumpikin eroava vanhempi kokee olevansa väärinymmärretty ja yksin. Toive oli, että puoliso olisi ymmärtänyt ja lääkinnyt haavat sen sijaan, että on lisännyt toisen tuskaa ja mitätöinyt häntä lapsille ja läheisille.  

Patologisoinnin vastavoima olisi hyväksyä koko elämän traagisuus. Valitettavasti riitelevät vanhemmat harvoin tähän pysyvät, vaan sen sijaan kokevat, että hukkaan valunut riita olisi kestämätön asia.

Vanhempien riita vaikuttaa lasten kuvaan parisuhteista ja perheistä. Lapset tarvitsisivat aikuisia antamaan tukea ja turvaa, mutta sen sijaan riitelevät vanhemmat tarjoavat levottomuutta. Lapsista voi tulla reaktiivisia ja äkkipikaisia tai hiljaisia ja surullisia. Nämä lapset ohjataan usein ammattiavun piiriin, mutta auttajien mahdollisuudet auttaa ovat rajallisia, jos lapsen ahdistuksen lähtökohtaiset olosuhteet eivät muutu. Joskus lapsen on helpompi tehdä valinta vanhempien kesken. Kirjoittajat eivät päättele, että lapset kärsivät vieraannuttamisesta. He katsovat, että lapsen biologiset vanhemmat ovat vieraannuttaneet itsensä toisesta biologisesta vanhemmasta.

Kirjoittajat päättivät kokeilla jotakin aivan uutta. Projektissa vanhemmat työskentelivät ryhmissä, auttoivat toisiaan löytämään ratkaisuja ja kuuntelivat lasten palautteen siitä, minkälaista eron aika heille on ollut. Vanhemmat työskentelivät ammattilaisten kanssa ryhmänä saadakseen aikaan lapselleen toisenlaiset olosuhteet. Kun oikeudenkäynti perustuu voittamiseen, häviämiseen  ja puolustautumiseen, terapeuttinen ryhmätyöskentely perustui  yhteistyöhön. Lasten vanhemmat saivat ryhmissä miettiä, mitä haluavat lapsilleen tulevaisuudessa. Vanhemmat tekivät keskenään harjoituksia, joissa he olivat vuorotellen lapsia ja riiteleviä aikuisia. Oikeat lapset eivät osallistuneet tähän harjoitukseen. Lapset tekivät vanhemmilleen videoita tai teatteriesityksiä, joissa tulivat kuulluksi omasta asemastaan riidan keskellä. Tämä johti myönteisiin muutoksiin vanhempien ja lasten välisissä suhteissa. 

Terapeutit painottivat, että he uskoivat vanhempien kykyyn löytää lapsilleen hyviä ratkaisuja. Heidän tapansa työskennellä oli dialogisuus ja usko uusiin mahdollisuuksiin. Lasten ryhmätöissä vanhemmilleen luki ”Lopettakaa riitely” ja “Stop, stop, stop!”

Heli Vaaranen
parisuhdetiimin esimies

Lähde: Lawick, Justine & Visser, Margreet (2015): No Kids in the Middle: Dialogical and Creative Work with Parents and Children in the Context of High Conflict Divorces. Australian & New Zealand  Journal of Family Therapy. Volume 36, Issue 1, March 2015, 33–50