Ainoan vanhemman ensimmäinen vauvavuosi

1.9.2016

Viikko jäljellä ennen töihin paluuta vanhempainvapaan, hoitovapaan ja kesäloman jälkeen. Elämäni paras vuosi ja viisi kuukautta. Samalla kun pelottaa, että menetän saavuttamani onnentunteen, olen täysin valmis uuteen elämänvaiheeseen.

En olisi enää jaksanut lapsen kanssa kotona. Ensin loppui hartiavoimat: lapsi painoi jo niin paljon, että olkavarsista yläselkään kaikki paikat suorastaan tulehtuivat. Kiitin Luojaa, että hän oppi kävelemään. Mutta sitten hän olikin yhtäkkiä jatkuvasti saattamassa itseään hengenvaaraan – vilkas ja ylettyväinen kun on. Ja siitä jatkuvasta perään katsomisesta loppui henkiset voimat. Mitään muuta en voinut enää tehdä. Koin suurta kiitollisuutta viedessäni lapsen päiväkotiin. Olin kuin yli vuoden maratonia juossut juoksija, joka kaatuu maaliviivalle ja huutaa tarhatädeille, jotta ”ottakaa koppi”.

Kun suunnittelin työhön paluuta, ajattelin, että oli hyvä idea pitää yksi lisäkuukausi omaa lomaa. Nyt ajattelin, että idea oli supermeganerokas. Kaksi viikkoa meni tarhaan sopeutumisessa. Se ei ollut rankkaa ainoastaan lapselle, vaan minulle myös. Ja nyt olen voinut vielä oikeasti levätä ennen arjen minuuttilogistiikka päiväkodin, työn ja koiranulkoilutuksen välillä. Lapselle päiväkodin aloittamisen ajoitus oli täydellinen; en selkeästi pystynyt enää tarjoamaan hänelle yhtä laadukkaita virikkeitä kuin mitä toisten lasten kanssa leikkiminen ja suomalainen varhaiskasvatus päiväkodissa tarjoavat.

Yleensä ottaen lapsen saaminen opettaa tuntemaan itsensä: yhtäkkiä suusi puhuu äitisi tai isäsi sanoilla (joita et enää edes muistanut) ja ymmärrät, miksi olet sellainen kuin olet – plus tiedostat sen, mitä et tiennyt olevasi. Saat mahdollisuuden korjata asioita ja miettiä haluatko siirtää ajatus- ja toimintamalleja eteenpäin lapsellesi. Se aiheuttaa tunnemyllerrystä ja jännitteitä omien vanhempien kanssa. Mutta näin ”ainoana vanhempana” ajattelen, että on ekstratärkeää, että pidän puoliani ja itsestäni huolta, jotta voin olla parempi vanhempi. Niinpä otin tämänkin mahdollisuuden vastaan pohjamutia myöden.

Niin. Lanseerasin siis uuden lyhenteen ”AV”, eli ainoa vanhempi. Lyhenne YH kun alkaa olemaan niin yleisesti väärinkäytetty mm. yhteishuoltajien kesken, että kaipasin sen ainouden alleviivaamista. Kaiken maailman viikko-viikko-vanhemmat kun ovat tällaisen AV:n silmissä ennemminkin villejä puoli-sinkkuja.

Lapsesta vielä: hän on aivan mahtava pakkaus. Vekkuli, reipas ja omatahtoinen. Tarhatäti kuvaili, että ihan kuin Peppi Pitkätossu. Myönnän ajatelleeni samaa. Mutta tämä Peppi ei joudukaan elämään yksin. Hänellä kun on äiti, ”koiraveli”, isovanhemmat ja suuri joukko äidin kaveriperheitä ympärillään tukena ja turvana.

Happy mama