Nykyään kaikki eroavat. Kukaan ei enää pysy yhdessä. Nämä ovat sanoja, joita kuulee yhä useammin. Ne pistävät miettimään, onko tilanne todella niin paha kuin annetaan ymmärtää. Miltä suomalainen avioliitto ja avioerot näyttävät vuonna 2013? Mikä on se suunta, jonka parisuhteet ottavat? Ja miksi ihmiset ylipäänsä eroavat? 

Vastaus alkaa hahmottua, kun palaamme vuosikymmeniä taaksepäin. Tarkemmin 1900-luvun puoliväliin. Historioitsija Eric Hobsbawm asettaa avioerojen yleistymisen laajempaan yhteiskunnalliseen murrokseen, jota hän nimittää kulttuurivallankumoukseksi. Kun myöhemmin Britannian pääministeri Margaret Thatcher lausui kuuluisat sanansa 80-luvun lopulla: ”Ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”, hän puhui vuosikymmenellä, jolloin kulttuurivallankumouksen toinen vaihe alkoi.

60-luvulla syntyivät ensimmäiset varsinaiset nuorisoliikkeet. Sodanjälkeinen sukupolvi oli pettynyt ja liikkui kaikessa edeltäjiään vastavirtaan, myös parisuhteissa, joiden dynamiikka muuttui ehkäisyn, avoliittojen ja tasa-arvoon tähtäävien poliittisten muutosten myötä. Ajatus siitä, että avioliitto ja lasten hankkiminen tulee erottaa toisistaan, alkoi kehittyä vallankumouksellisella vuosikymmenellä. 

Ei perusteluita

Avioeron hyväksyvät maat siirtyivät lähes poikkeuksetta myös malliin, jossa eroa ei tarvinnut enää perustella mitenkään muille tai viranomaisille Tämä luonnollisesti helpotti avioeron saamista. Sama kehitys alkoi Suomessakin 60-luvulla. Usein todettu väite, että puolet avioliitoista päätyy eroon, ei sellaisenaan pidä paikkaansa. Tilastokeskuksen mukaan kokonaiseronneisuuslukumme on ollut jo vuosia lähellä 0,50:tä. Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, edellä mainittu skenaario toteutuu. Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja ja sosiologi Heli Vaaranen jakaa sukupolvet kahteen ryhmään.

– 1960-luvulta näihin päiviin yksilöllistyneet arvot ovat johtaneet yksilön onnen tavoitteluun yhteisön kustannuksella. Samalla kenties on huomattu, että yhteisö ei voi hyvin, jos yksilö on onneton osana yhteisöä. Suomessa on nähtävissä eri sukupolvien välisiä eroja. Nuoremmat ovat yksilöllisten, kun taas 60-vuotiaat ja vanhemmat henkilöt ovat yhteisöllisten arvojen kantajia. Taitekohtana voisi nähdä 1980-luvun lopun nousukauden, joka toi yksilöllisyyden, ja 1990-luvun alun laman, joka teki monista yksinpärjääjiä laman kourissa. Perheet ja suvut joutuivat luopumaan loppuun asti kannattelevasta roolistaan. Yhteisöllisyyteen ei ollut paluuta.

Erilaista suhtautumista

Mielenkiintoisesti kehitys ei ole ollut samanlaista kaikkialla länsimaissa, paremminkin Euroopassa. Brittiläinen väestötutkija Kathleen Kiernan on jakanut Euroopan kolmeen vyöhykkeeseen sen mukaan, miten niissä suhtaudutaan avioliittoon ja muihin liittoihin. Ensimmäisen ryhmät muodostavat liberaalit Pohjoismaat, joita seuraavat toisessa ryhmässä Hollanti, Saksa, Ranska, Iso-Britannia ja Belgia. Myös Yhdysvallat ja Kanada menevät tähän ryhmään. Viimeisen vyöhykkeen muodostavat katoliset Etelä-Euroopan maat Espanja, Portugali, Italia ja Kreikka, joissa traditionaaliset käsitykset ovat edelleen vahvoja. Kiernanin mukaan siirtyminen liberaalista ryhmästä konservatiivisempaan on epätodennäköistä; muutos vaikuttaa olevan pysyvä.

Onnellisimpina pidettyjen Pohjoismaiden raju erottuminen omaksi joukokseen herättää kysymyksiä. Olemmeko onnellisia, koska voimme paeta epäonnellisista suhteista helposti ja häpeättä? Vai muodostavatko erot särön lintukotomme muuten kiiltävään julkisivuun? 

Euroopan avioerotilastoissa Suomi, Ruotsi ja Tanska sijoittuvat kärkisijoille, Norja hieman matalammalle. Ruotsi on avioeroissa lisäksi maailman kärjessä. Islanti taas erottuu nelikosta selvästi alhaisimman lukunsa kanssa. Ruotsin avioerokehityksestä väitelleen Glenn Sandströmin tutkimus liittää avioerot hyvinvointivaltioon. Sandström kirjoittaa, että 1900-luvun alussa korkean tulotason ammateissa – juristit, toimittajat, insinöörit – erotilastot näyttivät samoilta kuin nykyään koko populaatiossa. Hyvinvointivaltion tulontasausmekanismien myötä erosta tuli taloudellisesti mahdollinen vaihtoehto kaikille. 60-luvulle tultaessa sinikaulustaloudet olivat jo erotilastojen kärjessä. Sandströmin mukaan Pohjoismaisen hyvinvointimallin erikoispiirre on se, että se on kytköksissä yksilöön, ei perheeseen. Julkisten palveluiden ja sosiaaliturvan kehittäminen vähensivät riippuvuutta perheestä ja siirsivät perheen, suvun ja muiden luonnollisten yhteisöjen tehtäviä valtiolle.

Ruotsin korkeimmat eropiikit ajoittuivat yhteiskuntainsinöörien ja sosiaalidemokraattien suurimpien sosiaaliturvauudistusten aikoihin, 40-luvun puoliväliin ja 60–70-lukujen taitteeseen.  

Taustalla individualisaatio

Nämä muutokset seurasivat koko työvoiman mobilisoimisesta, siis kahden elättäjän perhemallin muotoutumisesta normiksi, mikä taas perustui individualisaatioon, yksilöllistymiseen.  Sosiologi Ulrich Beckin mukaan individualisaatio horjuttaa pitkäikäisten suhteiden perustaa ja tekee yksinelosta markkinatalouden johtavan elämismuodon. Avioerosta tulee hyödyke, jonka haluttavuus ja saatavuus nousevat materiaalisen hyvinvoinnin mukaan ja josta tulee hyväksyttävä ase konflikteissa. 

Tutkimusten mukaan avioeroriskiä lisäävät muun muassa maallistuminen, lapsen syntyminen ennen avioliittoa, omien vanhempien ero, lapseton avioliitto, entiset erot ja naisen miestä korkeampi tulotaso. Jälkimmäistä on tutkinut Suomessa erityisesti Marika Jalovaara. Kansainvälisissäkin tutkimuksissa sama tulos on todettu erääksi suurimmista riskitekijöistä. Eroperusteluissa siihen nojaavat, hieman yllättäen, usein sekä miehet että naiset. Yleisesti ottaen mainitut tekijät ovat tunnusomaisia hyvinvointivaltiolle – myös Suomelle, joka seuraa tilastoissa lähes täydellisesti Ruotsia.

Yhtä kiinnostavia kuin syyt eroihin ovat erojen vaikutukset ihmisiin ja yhteiskuntaan. Millaisia ne ovat?

– Erot tulevat varsin kalliiksi yhteiskunnalle, mutta toisaalta yksilöt, vanhemmat ja lapset, voivat eron kautta vapautua henkisestä ja fyysisestä väkivallasta oman kattonsa alla. Ero on myös oikeus. Lopputulema on jokaiselle perheenjäsenelle erilainen. Hyvin suuri osa eronneista katuu eroaan, kenties muistamatta, että he eivät olisi voineet muuttaa kumppaninsa käyttäytymistä koskaan. Erossa ihminen vapautuu huonon parisuhteen välittömistä vaikutuksista, mutta samalla kadottaa kaiken sen turvan, tuen ja monipuolisuuden, josta toimivissa kahden vanhemman perheissä kasvaneet lapset saavat nauttia, Vaaranen toteaa.

Naiset aktiivisempia

Suomalaisesta avioerosta 2000-luvulla väitellyt Jouko Kiiski tutki väitöksessään 224 eronneen miehen ja 311 naisen käsityksiä ja kokemuksia avioerosta. Yleisimmiksi erosyiksi mainittiin läheisyyden puute, erilleen kasvu ja puolison itsenäistyminen. Naiset löysivät erosyitä miehiä enemmän, mikä tukee sitä havaintoa, että erohakemuksista länsimaissa noin 70–80 prosenttia jättää nainen. Vaaranen selittää suurta prosentuaalista eroa.

– Naiset ovat aktiivisempia. Heille henkilökohtainen onnellisuus merkitsee paljon. Monille miehille taas perheen koossa pysyminen on keskeinen arvo epäonnenkin hinnalla.

Kiiskin tutkimuksessa useimmat vastaajat pitivät eroa tavoiteltavana tapahtumana, joka lopulta koettiin myönteisenä asiana, ei katastrofina. Sukupuolten toipumisessa erosta erilaisuudet tosin korostuvat; miehet kokevat eron raskaammin ja toipuvat siitä heikommin. Lasten huoltajuus siirtyy usein äidille, mikä tukee naisen elämänhallintaa, kun taas miehen täytyy luoda uutta elämäntodellisuutta. Miehet pakenevat usein työhön, toimintaan ja päihteisiin – turruttaviin lääkkeisiin. Naiset taas turvautuvat sosiaalisiin verkostoihin, jotka ovat parempia kuin miehillä, ja hakevat apua keskustelusta ja pohtimisesta. Erosta selviytyy yleensä paremmin sen alullepanija.

Erot kuin viruksia

Monien havainto siitä, että lähipiirin erot tuntuvat usein leviävän, saa tukea San Diegon, Brownin ja Harvardin yliopistojen yhteistutkimuksesta. Sen mukaan erot toimivat virusten tavoin. Henkilöt, joilla oli eronnut ystävä, ottivat itsekin eron 147 prosenttia suuremmalla todennäköisyydellä kuin ne, joiden ystävät olivat onnellisesti naimisissa. Sama vaikutus oli tutkimuksen mukaan eronneilla työkavereilla ja sisaruksilla, joskin vaikutus oli vähäisempi. Vaaranen tunnistaa ilmiön.

– Kaverin eroaminen voi antaa sysäyksen omille aikeille. Omien tutkimustulosteni perusteella kaveriryhmät pyrkivät usein symmetriaan, joten joko parisuhteessa pysyminen, eroaminen tai sinkkuus vahvistuvat ympäristössään, esimerkiksi työyhteisössä.

Havainto on merkittävä ja vahvistaa sitä tosiasiaa, että ero ei koskaan ole ”vain oma juttu”, kuten usein kuulee sanottavan. Yhteiskunnallinen, juridinen ja sosiaalinen liitto ei yksinkertaisesti elä tyhjiössä. Toimintamallit leviävät ympäristössä eikä ero tee tähän sääntöön poikkeusta.

Kirkkovihkiminen tärkeää

Tilastojen tarkastelu ja niistä syiden ja seurausten avaaminen ovat kuitenkin vain yksi osa ilmiötä, jota tulee lähestyä monesta eri kulmasta. Vaikka nykyavioliitoista yli 40 prosenttia solmitaankin maistraatissa, on kirkolla edelleen merkittävä rooli tämän valtiota edeltävän ja kenties vanhimman sopimustyypin turvaamisessa. Monille vihkiminen kirkossa on tärkein, ja ehkä ainoa, syy kuulua kirkkoon. Juridisesti kirkon alttarilla lupautuminen ei poikkea siviilivihkimisestä, mutta teologisesta näkökulmasta vihkikaavalla on merkitystä. Tämä siitä huolimatta, ettei avioliitto ole evankelisluterilaisessa kirkossa sakramentti. 

Anglikaanisen ja evankelisluterilaisen avioliittoteologian eroista väitellyt pappi Antti Yli-Opas on parisuhdetyössään nähnyt suomalaisen liiton ilot ja surut. Aihe väitökseen syntyi parisuhdekurssien pohdinnoista siitä, mitä kirkko oikeastaan opettaa avioliitosta.

– Meillä ei ole anglikaanisen kirkon tapaan kirjoitettu auki avioliiton teologiaa, se on piilossa. Reformaation yksi tärkeä periaate oli se, että avioliitto kuuluu maalliseen regimenttiin, valtiolle. Avioliittoa ei myöskään hyväksytty sakramentiksi, koska siitä ei ollut Vapahtajan erillistä käskyä eikä nähty, että avioliitolla voisi olla armoa välittävä merkitys. 

Teologian ulkopuolella näillä pohdinnoilla on tuskin kovin monelle tavalliselle ihmiselle merkitystä. Merkitys tulee vastaan silti alttarilla, vihkikaavassa. Se on monelle ainoa kohtaaminen avioliiton teologian kanssa. Voimallisen ja kauniin hetken sanat palaavat mieleen – niillä vain on yksinkertaisesti väliä.

– Ajatus vihkikaavasta on oleellinen, sillä siinä kysytään, että tahdotko, ei että miltä tuntuu. Joskus on sanottu, että tunnehuumassa ei pitäisi mennä naimisiin vaan vakaassa harkinnassa. Rakkaus ei ole avioliiton lähtökohta vaan päämäärä.

Yli-Opas jatkaa, että riippumatta henkilön vakaumuksesta ihminen hakee elämästä merkitysulottuvuutta, pyhän kokemuksia. Sellaisia, joita koemme luonnossa, seksuaalisuuden toteuttamisessa ja alttarilla. 

Mitä on rakkaus?

Avioliitto, ”rakkauden koulu”, pappi tiivistää. Mutta mitä on rakkaus? Täytyy sietää toista, hyväksyä toisen puutteellisuus. Kantaa, kun toinen ei jaksa, levätä toisessa, kun omat voimat loppuvat. Nykyaikana ylikorostettu romanttinen rakkaus on vain yksi rakkauden muoto, tärkeä, muttei tärkein. Rakastuminen pitää erottaa rakastamisesta – rakastuahan voi vaikka olisi jo suhteessa. Palvelevan rakkauden vähäinen arvostus heijastuu laajemminkin yhteiskuntaan.

– Anglikaanisessa vihkikaavassa korostetaan hoivaamisen merkitystä. Nykyään hoivaketjumme on katkennut pahasti, ja lapset ja vanhukset jäävät usein hoitamatta. Avioeroista seuraa myös hoivakriisi – niissä menetetään usein kyky olla suhteessa toiseen ihmiseen ja uhrautuvaan rakkauteen.

Merkitykset, sanat ja konventiot ovat tietysti muuttuneet. Ajatellaan väärin, että kirkkohäät ja papin aamen tuottavat liiton. Ajatus on silti melko nuori, ja hyvin pitkään liitot solmittiin paljon vaatimattomissa merkeissä. Perinteinen, jo roomalaisen oikeuden tuntema käsitys avioliitosta perustui osapuolten yksimieliseen suostumukseen: consensus facit nuptias, kosinta, jota seurasi julkinen kihlaus. Sitten tuli consummatio, sukupuoliyhteys, joka teki liitosta purkamattoman. Katolisen kirkon mukaan avioliitto ilman consummatiota on nykyäänkin purettavissa, sillä tavallaan avioliitto ei ole ilman sitä vielä syntynyt.

– Lutherin aikana vihittävä pari vietiin usein makuuhuoneeseen, mikä saattaa nykyään kuulostaa mielenkiintoiselta, Yli-Opas naurahtaa.

Uskottomuus pätevä syy

Sitten ovat ne erot. Luterilaisen kirkon suhtautuminen niihin on julkisesti varovaista, osittain jo edellä mainitun regimenttiopin takia. Pohjalla on silti perinteinen käsitys siitä, että ainoa pätevä syy erolle on uskottomuus. Ja silloinkin pitäisi osata antaa anteeksi.

– Tarvitsisimme tästä enemmän keskustelua. Avioero ei voi perustua sellaiseen, että tästä ei nyt tule mitään, että nyt erotaan. Emme ole olleet ihan hiljaa. Kirkkohallituksen perheasioiden johtaja esitti jo vuosia sitten aloitteen, että alle kolmivuotiaiden lasten vanhemmat eivät saisi erota. Se on ehdotus, jonka ovat esittäneet monet muutkin. Tilastollisesti eroriski on alle kolmivuotiaiden lasten vanhemmilla erityisen suuri, kertoo Vaaranen. Huonot yöunet, stressi, voimattomuuden tunteet ja muut elämänmuutosta seuraavat tekijät pistävät suhteen koetukselle. Silloin tehdään helposti nopeita ratkaisuja.

Yli-Oppaan mukaan parisuhdeongelmat ovat osa yleistä sitoutumattomuutta suosivaa kehitystä, joka aiheuttaa muutospaineita myös puolueille, yhdistyksille ja muille instituutioille. 

– Yksityinen elämä on kovassa kurssissa, toisin kuin yhteiskunnallinen. Sitoutumattomuus on vakava ilmiö, josta yhä useammat erot kertovat.

Turhat erot

Mutta mitä jos suurin osa eroista on täysin turhia? Väite kuulostaa rajulta, ehkä jopa ylimieliseltä, mutta siihen tulokseen itsekin eronnut kirjailija ja transformatiivinen valmentaja Katri Manninen on tullut. Oivallus odotti vuosia, mutta kun se tuli, se tuli hetkessä ja tuntui täydellisen yksinkertaiselta.

Vuoden 2012 alussa Manninen lähti perheineen Los Angelesiin, jo entuudesta hänelle tuttuun kaupunkiin, opiskelemaan SuperCoach Academyyn. Toisena opiskeluviikonloppuna puhuttiin siitä, miten ajatus luo kokemuksemme.

– Myöhemmin riitelin miehen kanssa sotkuista, ja bussimatkalla koulutukseen muistin opetuksen: niin kauan kuin luulen, että jokin muu kuin omat ajatukseni luovat riidan kokemuksen, kaikki vain kiihtyy. Tajusin, että ei se, mitä toinen sanoo, ratkaise mielentilaani, vaan mielentilani ratkaisee sen, miten sanomisen koen. Se muutti kaiken, kun ymmärsin, ettei mikään ulkoinen asia pakota minua kokemaan tietyllä tavalla.

Manninen alkoi perehtyä syvemmin Sydney Banksin oivaltamaan kolmen prinsiipin oppiin. Sen mukaan ihmisen sisäinen järjestelmä pyrkii automaattisesti mielenrauhaan, luontaiseen perustilaan, jossa kaikki tuntuu olevan hyvin. Tämä korkea mielentila säästää energiaa ja tekee ajattelustamme selkeää.

– Ihmiseläin on kehittynyt maailmassa, jossa olemme jatkuvassa hengenvaarassa. Tämän takia järjestelmämme on äärimmäisen herkkä ja siirtyy helposti hätätilaan. Tiedostamaton mielemme käsittelee jatkuvasti suurta datamäärää. Hyvin usein emme edes tiedä, miksi reagoimme asioihin, kuten reagoimme. Annamme tapahtumille kuitenkin aina selityksiä ja suurimmassa osassa tapauksista ne ovat vääriä. Näin toimimme myös aina, kun riitelemme. Sen sijaan, että kertoisimme itsellemme, että kaikki on ok, hätätilaa ei tarvita. Yleensä kuitenkin teemme pienistä ongelmista suuria, mikä vain lisää stressihormonien erittymistä ja siten ongelman kokoa.

Huonon fiiliksen vaikutukset

Sisäinen tila määrittelee ulkoisen, ei toisin päin. Manninen alkoi analysoida toimintaansa. 

– Aina, kun huomasin, että nyt muutun villipedoksi, että on hälytystila päällä, odotin, että tunne menee ohi. Huonoja fiiliksiä ei voi tietenkään poistaa elämästä, mutta niistä käsin ei pitäisi koskaan tehdä päätöksiä. Riittää että tunnistat, miten huono fiilis, väsymys tai nälkä saa kaiken tuntumaan kamalammalta. Esimerkiksi se, milloin ärsyynnymme sotkusta, vaihtelee tunnetilamme mukaan. Joskus ärsyynnymme, joskus emme. Jo tämä kertoo sen, että syy löytyy meistä, ei ulkoisista tekijöistä.

– Ihmiset ovat hyviä selittämään huonoa oloaan ja syyttävät mielellään muita. Itse valitsemamme ja täydelliseltä tuntuva puoliso alkaa jossain vaiheessa tuntua huonolta, koska keskitymme hänen huonoihin puoliinsa. Alamme uskoa, että ”tuollainen se oikeasti on”. Puoliso on silti sama kuin aina ennenkin, olemme vain itse muuttaneet ajatustamme hänestä.

Tähän liittyy Mannisen mukaan myös niin sanottu valintavääristymä. Siitä on kyse silloin, kun alamme ajatella, ettei puolisomme ole enää se, kenet alun perin valitsimme. Ihmiselle omalla valinnalla on erittäin suuri merkitys kaikissa tilanteissa, ja monet vetoavatkin ongelmatilanteissa siihen, ettei valitsisi samaa puolisoa uudestaan. 

–Tähän auttaa, että joka päivä valitsee suhteensa uudestaan, mikä johtaa automaattisesti sen arvonnousuun omassa mielessä. Kun alttarilla kysytään tahdotko, on kyse juuri tästä, ei siitä, onko aina kivaa.

Sänkyyn liian nopeasti

Manninen näkee haasteena myös nykyisen seurustelukulttuurin, tai paremminkin sen puutteen. Hän viittaa yhdysvaltalaistutkija Helen Fisherin tuloksiin, joiden mukaan länsimaissa mennään sänkyyn nykyään liian nopeasti. 

– Deittailukulttuuri on tärkeä, koska se kannustaa meitä arvioimaan suhdetta objektiivisemmin. Seksin harrastaminen johtaa äkkiä biokemialliseen ja väliaikaiseen rakastumiseen, jonka tarkoitus on luonnon kannalta vain saada meidät tuottamaan jälkeläisiä mahdollisimman pian. Tässä tilassa emme pysty miettimään rauhassa, viihtyisimmekö kyseisen henkilön kanssa loppuelämän.

Manninen toteaa huokaisun alta, että koska ihmiset eivät ymmärrä, miten ihmismieli toimii, he eivät usein edes tiedä, miksi he eroavat. Todetaan vain, että ei sovittu enää yhtään, ei toimi enää.

– Kuitenkin ajatus on aina se, että tämän ihmisen kanssa haluan olla loppuelämäni. Rakentaa jotain kestävää ja merkittävää. Pahinta on se, että menetämme erossa todistajan, ihmisen, joka on seurannut elämäämme pitkän aikaa.

Sebastian Koskinen
Toimittaja

Artikkeli on julkaistu Keskipohjanmaa-lehdessä 4.8 2013