Frax-oireyhtymä
PDF (256 kB)
Erikoislääkäri Maarit Peippo, Väestöliiton perinnöllisyysklinikka 2002
Synonyymit : Frax, Frax -syndrooma, fragiili X-oireyhtymä, särö-X-oireyhtymä, fragile X syndrome
Lyhyesti
Frax-oirehtymä on perinnöllinen sairaus, jonka merkittävin oire on kehitysvammaisuus. Oireyhtymä periytyy X-kromosomisesti. Siihen voivat sairastua niin pojat kuin tytötkin. Oireyhtymän aiheuttavan perintötekijän kantajia voivat olla sekä terveet naiset että terveet miehet.
Oireyhtymän nimi
1970-luvun lopulla kehitettiin Englannissa erityinen kromosomien tutkimusmenetelmä, jota käytettäessä eräissä tapauksissa X-kromosomin pitkän haaran päähän ilmaantui muuta kromosomia hennompi kaventuma (engl. fragile = hauras, hento). Tämän ilmiön huomattiin liittyvän tietyntyyppiseen kehitysvammaisuuteen, josta alettiin käyttää nimeä "Fragile X Syndrome".
Suomenkielessä oireyhtymästä on käytössä useita nimiä mm. fragiili-X-oireyhtymä, X-kromosomin merkkiominaisuuteen liittyvä kehitysvammaisuus, fra-X-oireyhtymä, särö-X-oireyhtymä ja Martin-Bell-oireyhtymä. Puhekielessä yleisimmin käytetään lyhyttä nimeä frax, ja siksi tässäkin on päädytty nimeen frax-oireyhtymä.
Yleisyys
Frax-oireyhtymä on Downin oireyhtymän jälkeen toiseksi tavallisin kehitysvammaisuuden syy. Vaikeasta kehitysvammaisuudesta sen osuus on noin 4%. Perinnöllisen kehitysvammaisuuden syistä se on yleisin.
Oireyhtymän esiintyvyydeksi pojilla on arvioitu noin 1:1000-1500 ja tytöillä noin 1:2000-2500. Terveitä perintötekijän kantajia on noin 1:400-500 naisesta. Perintötekijän kantajuuden yleisyydestä miehillä ei vielä ole tietoa. Frax-oireyhtymää on löytynyt kaikista niistä maailman väestöistä, joista sitä on tutkittu.
Merkittävimmät piirteet
Kehitysvammaisuus
Frax-oireyhtymän merkittävin oire on kehitysvammaisuus. Muita piirteitä ovat oireyhtymälle ominainen ulkonäkö ja käytös sekä lievät sidekudosoireet. Tytöillä oireyhtymä on yleensä lievempi kuin pojilla. Oireiston vaikeusasteen kirjo on kuitenkin laaja ja luonnollisesti jokainen potilas on ennen kaikkea oma itsensä, vaikka yhteisiä piirteitä eri potilaiden kesken onkin.
Kehitysviivästymä huomataan kouluikään mennessä, joskus jo ensimmäisenä elinvuotena. Varhaisia oireita voivat olla vauvan velttous, liiallinen rauhallisuus tai itkuisuus ja heikko kiinnostus läheisiin ihmisiin ja ympäristöön. Kaikki oppivat kävelemään ja yleensä myös puhumaan, joskin myöhässä, noin 1,5-3 vuoden iässä. Liikunta voi olla ikätasoa kömpelömpää ja puhe pitkään epäselvää, änkyttävää tai toistavaa. Tavallisia ovat erilaiset maneerit, kuten käsien räpyttely tai pureminen, heijaaminen, pään hakkaaminen tai muu toistuva liike.
Frax-lasten olemus on yleensä hyväntuulinen ja elämänmyönteinen. Ylivilkkaus ja lyhytjännitteisyys ovat hyvin tyypillisiä etenkin lapsuusiässä. Suhtautuminen uusiin tilanteisiin on usein varauksellista ja pelokasta, mikä saattaa ilmetä ahdistumisena ja aggressiivisuutenakin, ja voi tutkimustilanteissa huonontaa taitoja ja suoriutumista. Toisen ihmisen silmiin katsominen on frax-henkilöstä usein vaikeaa, minkä vuoksi hän helposti kääntää katseensa tai peittää silmänsä. Taipumus vetäytyä omiin maailmoihinsa on tavallista ja voi herättää epäilyn autismista.
Pojan kehitysvammaisuus on yleensä keskivaikeaa ja tytön lievää, mutta kummallakin se voi vaihdella heikkolahjaisuudesta vaikeaan kehitysvammaisuuteen.
Peruskoulun pojat käyvät yleensä harjaantumisopetuksessa. Aikuisena useimmat voivat asua joko kehitysvammaisille tarkoitetussa asuntolassa tai omassa asunnossaan tukipalvelujen turvin sekä käydä vaatimustasoltaan sopeutetussa työssä, esim. suojatyökeskuksessa. Useimmat hoitavat yksinkertaiset arkiaskareet itse, selviävät liikenteessä tutuilla reiteillä ja osaavat ainakin hiukan lukea ja kirjoittaa.
Tyttöjen henkisen kehityksen häiriö on lievempi kuin poikien. Kyse voi olla myös oppimisen erityisvaikeuksista eikä varsinaisesta kehitysvammaisuudesta. Koulunsa frax-oireyhtymää sairastava tyttö käy tavallisimmin mukautettua oppimäärää noudattaen, mutta harjaantumiskoulukin voi joskus olla tarpeen. Lievimmissä tapauksissa tyttö suorittaa normaalin oppimäärän tukiopetuksen avulla, hankkii ammatin ja itsenäistyy. Raja täysin oireettomiin frax-geenin kantajatyttöihin ja -naisiin on liukuva. Alttius mielenterveyden ongelmiin on jonkin verran lisääntynyt.
Nykykäsityksen mukaan oireyhtymä ei taannuta ainakaan lapsuudessa tai nuorena aikuisena. Tutkimuksia ei ole vielä tehty riittävästi sen selvittämiseksi, liittyykö siihen myöhemmällä iällä taantumista. Elinikään oireyhtymällä ei ole vaikutusta.
Muita piirteitä
Frax-oireyhtymään liittyviä ulkoisia piirteitä ovat korkea, leveä otsa ja isonpuoleiset, pehmeärustoiset korvat. Iän myötä kasvonpiirteet usein jykevöityvät. Frax-oireyhtymäpotilaat ovat usein kookkaita ja lapsena kasvavat "yläkäyrillä". Myös ruumiinrakenteen rotevoituminen iän myötä samoin kuin taipumus ylipainoisuuteen ja verenpainetautiin on tavallista.
Lapsuusiällä toistuvat hengitystie- ja välikorvatulehdukset ovat yleisiä. Näihin liittyen ns. liimakorvan kehittyminen voi aiheuttaa lievän kuulon heikkouden ja vaikuttaa puheenkehitykseen, mistä syystä sen hoito on tärkeää. Silmien karsastusta on noin puolella ja sen havaitseminen ja hoito on myös tärkeää. Frax-oireyhtymään liittyy alttius epilepsiaan, jota on noin 20%:lla. Se on kuitenkin tavallisesti hyvänlaatuinen, helposti lääkkein hoidettava.
Käsien, nilkkojen ja jalkaterien nivelten taipuisuus on tavallisin sidekudosoire. Lattajalkaisuus ja muut jalkaterien virheasennot voivat vaatia erityisjalkineet. Muuten ortopedisten hoitojen tarve on vähäistä. Sydämen hiippaläpässä voi olla vuotoa (mitraaliprolapsi), mutta oireinen, hoitoa vaativa sydänvika on harvinainen.
Murrosikäkehitys tapahtuu normaaliin aikaan. Hedelmällisyys on myös normaali, joskin kehitysvammaisuus käytännössä rajoittaa oman perheen perustamista. Murrosiän aikana pojilla kivekset usein kasvavat normaalia kookkaammiksi; käytännön merkitystä asialla ei ole.
Frax-oireyhtymään ei ole parantavaa hoitoa. Lääketieteellisen tutkimuksen tavoitteena on lopulta löytää sellainen, mutta vielä sitä ei ole näköpiirissä. Erilaiset vitamiini- ja hivenainehoidot ovat olleet tuloksettomia. Yksilöllisesti suunniteltu kuntoutus, opetus ja valmennus ovat merkittävin keino auttaa potilasta selviytymään elämässään oireyhtymästä huolimatta.
Oireyhtymän tunnistaminen
Oireyhtymää voidaan epäillä taudinkuvan ja mahdollisesti suvussa aiemmin olleen tapauksen vuoksi. Se olisi otettava huomioon myös yleensä aina kun lapsen kehitysviiveelle ei löydy muuta selvää syytä. Diagnoosin vahvistaminen on näihin päiviin asti tapahtunut yksinomaan verinäytteestä tehtävällä kromosomitutkimuksella. Siinä kehitysvammaisilta pojilta ja miehiltä löytyy aiemmin mainittu "hauras" fra(X)-kromosomi 5-50%:ssa tutkittuja soluja; ei siis koskaan jokaisessa tutkitussa solussa vaikka perintötekijä jokaisessa solussa onkin.
Tytöillä kromosomitutkimus on epäluotettava frax-oireyhtymän toteamisessa. Varsin tavallista on, ettei kehityshäiriöiseltä tytöltä löydy fra(X)-kromosomia. Myös toisinaan on poikia, joiden kehitysvammaisuuden syyksi osoittautuu frax-oireyhtymä, mutta joiden kromosomitutkimuksen tulos on ollut normaali.
Vuonna 1991 saatiin käyttöön DNA- eli geenitutkimus, jolla voidaan varsin luotettavasti tunnistaa frax-oireyhtymä kehityshäiriöisillä tytöillä ja pojilla. Tämäkin tutkimus tehdään verinäytteestä.
Periytyminen
Ihmisen perimän rakenne
Yksilön kutakin perintötekijää eli geeniä on kaksi kappaletta eli pari, jonka toinen osapuoli on peräisin isältä ja toinen äidiltä. Perintötekijät on pakattu soluun kromosomeina, joita kutakin on myös kaksi kappaletta eli pari. Yksi pareista on ns. sukukromosomit. Miehen sukukromosomit ovat XY ja naisen XX. Isältä saatu sukukromosomi, joko X tai Y, määrää onko lapsi tyttö vai poika.
Naisella on kullekin toisen X-kromosominsa geenille pari eli vastingeeni toisessa X-kromosomissaan. Miehellä kutakin X-kromosomista geeniä on vain yksi kappale, sillä Y-kromosomissa ei ole X-kromosomisia vastingeenejä.
Frax-oireyhtymän geeni
Frax-oireyhtymän geeni (frax-geeni, tieteelliseltä nimeltään FMR-1-geeni) sijaitsee X-kromosomissa samassa kohdassa kuin kromosomitutkimuksessa nähdään edellä mainittu kaventuma. Geenin normaalista toiminnasta tiedetään vielä hyvin vähän.
Mutaatio muuttaa geenin toiminnan tautia aiheuttavaksi. Frax-geenin mutaatio voi olla kahdessa muodossa: 1) esimutaatio, mikä merkitsee, että yksilö on frax-oireyhtymän oireeton kantaja ja 2) täysmutaatio, mikä voi merkitä joko kantajuutta tai kehitysvammaisuutta.
Kun frax-geeni muuttuu tautia aiheuttavaksi, se alkaa monistumalla kasvaa poikkeavan suureksi ja samalla sen toiminta estyy. Esimutaatio tarkoittaa, että frax-geeni on jonkin verran kasvanut mutta toimii vielä. Täysmutaatio tarkoittaa, että geeni on vielä tästä kasvanut ja lakannut toimimasta. Samalla se muuttuu epästabiiliksi eli sen monistuma elimistön eri solukoissa on eri kokoinen.
Tavallisesti frax-geenin mutaatio yhdellä ihmisellä on joko esimutaationa tai täysmutaationa. Toisinaan ihmisellä voi kuitenkin olla osassa solujaan esimutaatio ja osassa täysmutaatio, jolloin tilannetta nimitetään mosaikismiksi.
Frax-geenin mutaatio ei "hypi" sukupolvien yli. Toisin sanoen, jos kummallakaan vanhemmalla ei ole frax-geenin mutaatiota, ei oireyhtymä voi myöskään esiintyä lapsilla.
Periytyminen kantajamiehen lapsille
Sukukromosomeistaan mies antaa pojalleen aina Y:n ja tyttärelleen X:n. Jos isällä on fraxgeenin mutaatio, hänen kaikki tyttärensä myös saavat sen. Poika sen sijaan ei voi periä isältään frax-geenin mutaatiota. Jos miehellä on frax-geenin esimutaatio, se pysyy sellaisena myös siittiösoluissa. Tämä merkitsee, että kukin kyseisen miehen tytär on frax-esimutaation oireeton kantaja.
 |
Jos poika taas saa täysmutaation, hän on kehitysvammainen. Kokemuksen perusteella arvioidaan, että kaikista mutaation saaneista pojista noin 20% olisi terveitä kantajia ja 80% kehitysvammaisia.
