Parisuhderiitelystä on vaikea keskustella järkevästi. Kun keskustelukumppanina on oma lapsi, tuntuu ylipääsemättömän vaikealta yrittää selittää, mitä isin ja äidin välillä oikeastaan tapahtuu. Anna Salmen teos Kallistuva talo on oiva apuväline kipeän asian käsittelyyn lasten kanssa, mutta kirja sopii hyvin keskustelun avaajaksi myös aikuisten käyttöön.

Luettuani kirjan ensimmäisen kerran – ihan yksin – en voinut pidätellä kyyneleitä. Kokeeko oma esikoiseni perheemme tilanteen yhtä uhkaavana kuin kirjan Kerttu? Kuinka usein ja kuinka tylysti olen kieltäytynyt puhumasta lapseni kanssa häntä askarruttavista asioista? Kuinka usein olen katsonut ohitse, ollut näkemättä sitä, mikä lapsen mieltä on todella painanut? Tai komentanut lasta käyttäytymään paremmin, vaikka tämä on oireillut pahaa oloaan? Tunnistettuani omat kipupisteeni ja mietittyäni niitä itsekseni uskalsin viimein avata Kallistuvan talon myös nelivuotiaalle esikoiselleni.

Vaikka kirjan suositusikä on neljästä vuodesta eteenpäin, myös kaksivuotias kuopukseni istui sylissä lukemassa kirjaa ja jaksoi keskittyä sen alusta loppuun! Kuvissa riitti sopivasti katseltavaa pienelle ja vielä pienemmälle lapselle. Lukemisen edetessä huomasin, että esikoisen ilme pysyi tasaisen totisena koko tarinan ajan. Lukemisen keskeyttivät välillä lapsen kysymykset: ”Miksi talo oli siinä kallion reunalla? Miksi Kerttu halusi huolehtia talosta?”  

Myöhemmin illalla esikoinen palasi pohtimaan kirjaa. Tuolloin hän ilmiselvästi rinnasti Kertun perheen meidän perheeseemme: Montako ihmistä Kertun perheessä oli? Montako aikuista? Montako meidän perheessä on? Hän löysi perheistämme paljon yhteistä – ja mietti, voisiko meidänkin mäennyppylällä sijaitseva talomme pudota alas. Kertun perheen riitelystä lapseni ei kuitenkaan halunnut puhua. Sen sijaan itse löysin kirjasta avun esimerkiksi tilanteisiin, joissa esikoiseni pyrkii huolehtimaan aikuisille kuuluvista asioista. Silloin olen ottanut puheeksi Kertun ja sen, ettei lapseni tarvitse murehtia tai kantaa vastuuta aikuisten asioista. Tämä onkin mielestäni Kallistuvan talon tärkein opetus: lapsi ei koskaan saa tuntea olevansa vastuussa perheen tilanteesta, vaan aikuisten on kannettava vastuu myös vaikeina hetkinä.

Vanhemmalle- ja Kuinka autan lasta? -osiot avaavat Kallistuvan talon opetuksia aikuiselle selkeästi mutta saarnaamatta. Nämä tiedolliset osuudet ovat tuiki tarpeellisia ja auttavat aikuista ymmärtämään lapsen käyttäytymisen syitä ja oman käyttäytymisensä mahdollisia vaikutuksia lapseen. Juuri näiden jaksojen pohjalta meidän perheessämme virisi hyviä aikuisten välisiä keskusteluja. Itse olisin janonnut tutkimustietoa ja ohjeita enemmänkin, mutta tiivis tietopaketti sopii tarkoitukseensa tässä teoksessa. Jäin hieman miettimään, miten lukeva lapsi suhtautuisi aikuisille suunnattuihin osioihin. Niiden lukemista kun ei voitane lapselta kieltääkään. Ohjeistus saattaa muuttaa vanhemman käyttäytymisen läpinäkyväksi vuorosanojen toisteluksi, tai ainakin omassa käyttäytymisessäni huomaan sen kaltaista kehitystä aika ajoin. Jos lapseni olisi lukenut samat ohjeet kuin minä, hän varmasti osaisi merkitä lähdeviitteet paikoilleen. Toisaalta – mitäpä sekään haittaisi. Keskusteluhan etenee aina lapsen ikään ja kehitysvaiheeseen sopivalla tasolla.