Kuva: Pixabay

 

Joissakin tutkimuksissa vanhempien on huomattu panostavan enemmän niihin lapsiin, joille he ovat geneettistä sukua kuin niihin, joille he eivät ole. Sisarusten on puolestaan havaittu olevan läheisempiä täys- kuin puolisisarusten tai kokonaan ei-biologisten sisarustensa kanssa. Tutkimusten mukaan myös isovanhemmat panostavat enemmän biologisiin kuin ei-biologisiin lastenlapsiinsa. Ja äidinäidit investoivat lastenlapsiinsa yleensä eniten ja isänisät vähiten. (Tanskanen 2013, Danielsbacka ym. 2013.)

 

Kuva:Pixabay

 

Jokaisen isovanhemman tarina on kuitenkin yksilöllinen ja omanlaisensa. Esimerkiksi uusperheen kautta muodostunut bonusisovanhempi-lapsenlapsisuhde voi joskus olla läheisempi ja lämpimämpi kuin vastaava biologinen suhde. Joskus isovanhempien välille voi tulla kateutta ja kilpailua, jopa "nokkimisjärjestystä".
 

Kuva:Pixabay

 

Mitä jos päiväkodissa toimii vapaaehtoisena lasten suursuosikki, nikkaroiva varapappa, jolla ei ole itsellään lapsenlapsia. Tai jos naapurissa sattuu asumaan lapseen lämpimästi suhtautuva varamummo, jonka koiraa lapsi saa käydä ulkoiluttamassa ja hoitamassa ja lapsi kiintyykin häneen? Voiko se olla uhka biologisille isovanhemmille, jotka jäävät etäiseksi lapselle esimerkiksi pitkien välimatkojen ja harvojen tapaamisten vuoksi? Saako lapsi kertoa innokkaasti myös näistä muista kohtaamisistaan varaisovanhempien kanssa, vai pahastuvatko biologiset isovanhemmat näistä "kilpailijoiden" kanssa vietetyistä hetkistä?

 

Kuva:Pixabay

 

Pitääkö biologisen isovanhemman aina kuitenkin saada olla se ensisijainen isovanhempi? Lapsen etu on se, mitä enemmän hänen lähipiiristään löytyy hänen hyvinvoinnistaan kiinnostuneita, turvallisia aikuisia. Jos isovanhemmat alkavat käydä kilpailua siitä, kuka on suosituin isovanhempi, kadotetaan lapsi pesuveden mukana. Olisi hyvä, jos kaikki lapselle hyvää tarkoittavat ja luotettavat isovanhemmat ja varamummot ja papat mahtuisivat sulassa sovussa lapsen elinpiiriin.

 

Vai mitä mieltä sinä olet tästä myytistä?