(Kuva: Shutterstock)


Lapsenlapseni ovat asuneet naapurissa, toisella puolella Suomea ja toisella puolella valtamerta. Jokaisen muuton yhteydessä sydämeni on täyttynyt ikävästä ja surusta, ja tyyny kastunut kyynelistä. Olen kaivannut aikoja, jolloin ”kaukana jossain” oli naapurikylä, eivätkä lapset karanneet maailmalle kauaksi kotoa. Olen kaivannut ja kyseenalaistanut, ja lopulta lakannut miettimästä tulevaisuutta ja sitä, missä lapsenlapseni tulevat milloinkin asumaan. Hyväksynyt lopulta, että tämä on minun elämäni, tämä ja tässä. Ymmärtänyt, että ei auta kuin yrittää parhaansa, hyväksyä asiat niin kuin ne ovat ja arvostaa kaikkea sitä mitä minulla on, tässä ja nyt.

Ymmärrystä ja hyväksymistä ennen tunnustan kyllä harmitelleeni sitä, että pitikö sen lapsen mennä ja rakastua rajat ylittävästi. Että eikö sitä puolisoa olisi löytynyt lähempääkin. Olen ehtinyt pohtimaan ja pähkäilemään lastenlasteni nimiä, kielitaidon kehittymistä, meidän yhteistä kieltä, identiteettiä ja kuulumista. Surkuttelemaan sitä, ettei lapsenlapsia tapaa edes kerran kuussa. Olen kummastellut tapoja ja oppinut kyseenalaistamaan suomalaisia. Nopeasti opin myös rakastamaan tuota ulkomaan elävää, lapseni puolisoa, minullekin niin kovin tärkeää ihmistä.

Isovanhemmuus haastaa aina, asuvatpa lapsenlapset sitten naapuritalossa, naapurimaassa tai kaukana maapallon toisella puolen. Joiltakin tutuiltani, niiltä joita aiemmin kovasti kadehdin, kuulen kuinka lähellä asuvien lasten auttaminen osaa myös väsyttää. Että aina ei jaksaisi auttaa lapsiperheen arjessa ja sinnitellä pirteänä energisten lastenlastensa seurassa. Olen kuullut myös niistä tapauksista, joissa lapsenlapsia ei syystä tai toisesta juuri koskaan tapaa, vaikka he asuisivatkin ihan lähellä. On mennyt sukset ristiin, sanottu rumasti tai viileät välit ovat pysyneet sellaisina.

Elämä on parhaimmillaankin epätäydellistä ja asuivatpa lapsenlapset missä tahansa, niin isovanhemmuuteen liittyy aina odotuksia jotka eivät toteudu, harmitusta ja pahaa mieltä… suurten ilonaiheiden, onnen ja rakkauden lisäksi. Isovanhemmuus ei ole täydellistä, eivätkä täydellisiä ole isovanhemmatkaan. Kenestäkään ei tule aina hyvällä tuulella olevaa pullantuoksuista ukkia tai mummia, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Ja niinpä, vaikkei tämä nykytilanne vastaakaan ihannekuvaani isovanhemmuudesta, niin mahtaako ihannekuvaa muistuttava todellisuus olla edes mahdollista? Ihanne on ihanne, ja arki, hyvä arki, on omanlaistansa.

Nykyisin olen tyytynyt - ja tyytyväinen - siihen että lapseni ja lapsenlapseni asuvat kaukana jossain. Heidän elämänsä on rikasta ja onnellista, ja kokemukset eri maista, kulttuureista ja kielistä ovat heille valtava lahja. Suuresta etäisyydestä huolimatta yhteyttä pidetään aktiivisesti ja todeta täytyy, että Skype on taivaanlahja! Eihän se halaamista, pussaamista, kädestä pitelemistä ja sylissä istumista korvaa, mutta on kuitenkin tyhjää parempaa. Skypen kautta me laulamme yhdessä, pelaamme pelejä ja luemme kirjoja, ja tämä kaikki luo jatkumoa tapaamistemme välille. Ja voi kuinka paljon sylissä istumista ja läheisyyttä noihin tapaamisiin sitten kuulukaan! Niin, että kyllä tähän tottuu, yli rajojen ulottuvaan isovanhemmuuteen. Minä tiedän, että olen tärkeä lapsilleni ja lapsenlapsilleni ja että minulla on aina tärkeä paikka heidän elämissään ja sydämissään. 

​(Ikuinen ikävä)

 

Blogiteksti: Duo kahden kulttuurin perheille 19.4.2016