(Kuva: Shutterstock)


Uusperheen isovanhemmat joutuvat käymään läpi monia kysymyksiä ja tunteita etsiessään luontevaa suhtautumistapaa muotoaan hakevan perheen jäseniin. Moni kokee neuvottomuutta varsinkin sen suhteen, kuinka olla isovanhempi perheen ei-biologisille lastenlapsille. Aika on usein paras neuvonantaja.  Useimmat uusperheen isovanhemmat kokevat ennen pitkää myös ”bonuslastenlapset” omikseen, kunhan myös tahtoa tilaa ja tunnetta löytyy.

Uusperheen isovanhemman on rohkaiseva tietää, ettei lapsen kannalta ole juurikaan merkitystä sillä, onko isovanhemmuus biologista vai ei, sanoo Suplin (Suomen Uusperheiden Liitto) toiminnanjohtaja, perheterapeutti (VET) Pekka Larkela.

Tärkeintä lapselle on suhteen turvallisuus ja molemminpuolinen hyväksyntä, hän vakuuttaa.

Hänen kokemuksensa mukaan isovanhemmuus vaatii syntyäkseen samat edellytykset kuin vanhemmuus: Tilaa, tahtoa ja tunnetta.

-Se syntyy lapsen kansa yhdessä vietetystä ajasta, tarinoista ja leikistä. Isovanhemmalla täytyy olla tahtoa antaa näitä lapselle, mutta ilman sille annettua tilaa ei tahtoakaan riitä. Lapsi täytyy ”luovuttaa” isovanhemmalle, ja sen tekee aina lapsen biologinen vanhempi, korostaa Pekka Larkela.

 

Lapsi auttaa löytämään roolin

Joskus käy niinkin, ettei isovanhempi löydä itsestään tahtoa, vaikka tilaa olisikin. Se voi tuntua hyvin kiusalliselta, koska myyttisten odotusten mukaisesti varsinkin mummojen tulisi olla aina valmiita ottamaan syliin ja rakastamaan lasta kuin lasta.

Totta kai voi ja saa tuntua siltäkin! Pekka Larkela lohduttaa. –Lapsen syntymä vaatii yhdeksän kuukauden odotuksen eikä siinä ajassa välttämättä edes isä kypsy isäksi. Isovanhempi on lapsesta vielä etäämmällä ja siksi isovanhemmuus syntyy hitaammin.

Jos alkuun pääseminen tuntuu vaikealta, on olemassa apukeinoja, kuten jonkin yhteisen ”jutun” järjestäminen lapsen kanssa. ”Juttu” voi olla melkein mitä vain: leipomista, lukemista, pyörän korjausta, perhosten ihmettelyä tai metsässä kävelyä. Yhteisen tekemisen lomassa lapsi voi opastaa mummua ja vaaria löytämään roolinsa.

-Itsekään en osannut olla pappa, ennen kuin pojantyttäreni opetti minua, Pekka Larkela sanoo.

Isovanhemman ”roolinimen” lapsi voi hyvin määritellä itse. Se on lapsen tapa sanoittaa suhdetta.

 

Lapsen maailma unohtuu

Uusperheessä isovanhempia on usein enemmän kuin ydinperheessä, mutta ei se mitään, sanoo Pekka Larkela. Hänen mielestään se on lapsen kannalta yleensä pelkästään hyvä asia.

Lapsen maailmaan kyllä mahtuu useampia isovanhempia – käytännössä vaikka kuinka monta mummua ja pappaa. Eräskin lapsi kehui tyytyväisenä, että ”minulla on seitsemän pappaa ja mummua”!

Parhaassa tapauksessa lapselle muodostuu uusi isovanhempien tukiverkko, johon kuuluvat sekä tutut biologiset että uudet sosiaaliset isovanhemmat.

Mummujen, mammojen, väärien ja ukkien paljous voi kuitenkin olla myös haaste, varsinkin isovanhemmille itselleen. Uudessa perhekuviossa jokainen joutuu etsimään oman paikkansa. Siinä myllerryksessä saattaa syntyä myös kilpailutilanteita, jotka ymmärrettävästi koettelevat isovanhemman tarpeellisuuden tunnetta.

Pekka Larkela painottaakin, että uusperheen eri vaiheissa mummoilla ja vaareilla on mitä tärkein rooli. Kun lapsen vanhempien voimavarat kuluvat kriisin selvittelyyn, isovanhempi voi olla se, jolla on aikaa ja syli lapsenlapsille. Eron keskellä tai uuden liiton syntyvaiheissa isovanhempi edustaa myös pysyvyyttä.

 

Artikkeli: Supliikki 2/2014 / Kirjoittaja: Tiina Piha