"En välttämättä näe isovanhempien iloa omista lapsista"

14.4.2016

Kuva: Shutterstock.

Vuosia on kulunut, mutta vasta nyttemmin on saatu surulleni nimi. Elämäntilannelapsettomuus. Se koskettaa turhan monia ja sitä ymmärtää kovin harva. Ei sitä ymmärrä muu kuin toinen elämäntilannelapseton.

Se koskettaa naisia, mutta myös itseäni ja muita miehiä. Omalla kohdalla tuo suru on ollut suurta, mutta vuosien ”harjoittelun” jälkeen tuo suru pysyy hallinnassa. Itse olen vuosia halunnut perheen, lapsia, kestävän ja molempia kunnioittavan parisuhteen. Kerran pääsinkin lähelle, mutta unelma murskautui toisen uskottomuuteen ja siitä toipuminen vei aikaa. Koko nuori aikuisuus meni siinä, että konkreettisesti ja myös mielessä rakensin tulevaa. Tuntui, että lattiakin rikkoutui maton alta ja vuosia vierähti toipumisessa. Hyväksyin kuitenkin tilanteen ja annoin itselleni aikaa. Vain siksi, jotta oppisin, jotta olisin kypsempi ja valmiimpi uuteen yritykseen. Sitten joskus..

Nyt, kun elämä on ja ollut jo muutaman vuoden varsin otollinen elämäntilanteen osalta parisuhteelle ja perheelle, ei kumppania ole tullut vastaan. Yrityksiä, tapailuja ja treffejä on paljon. Syitä voi olla monia ja vaikka aina katsonkin peiliin näissä asioissa, en vaan löydä syitä, miksi se on niin vaikeaa. Mikä on, ettei kelpaa? Miksi ei onnistu vaikka kemiatkin olisivat kohdillaan? Onhan sitä tutkittu ja mietitty avunkin kanssa, onko jotain taakkaa edelleen selässä, mikä estää unelmien toteutumisen, mutta ei sieltäkään tässä vaiheessa enää sellaista löydy. Kliseitä on kuunneltu kyllästymiseen asti. ”Kyllä se sitten odottamatta.” Jep, yli puoli vuosikymmentä on odotettu, oltu oottamatta. Kaipausta ja unelmia on lopulta alettu hautaamaan. Ei sen takia, etteikö antaisi mahdollisuuksia joskus, vaan sen takia, että hyväksymällä asian, on helpompaa elää suhteellisen hyvää ja onnellista elämää ilman perhettä ja kumppania. Kaipausta se ei varmaan koskaan tule viemään pois, mutta elämä voi olla hyvää ja muuten antoisaa näinkin.


Koskaan en ajatellut, että hommaisin lapsen yksin, haluaisin, että lapsella on kaksi vanhempaa. Ajan kuluessa ympärillä näkee pariskuntia, näkee sisarusten lasten kasvavan ja yhä vahvemmin ajattelee, ettei tuollaista lahjaa mulle vaan anneta. Vaikka elämässä on paljon muuta hyvää, työt, harrastukset, monesta muusta vaikeasta asiasta, sairauksista on selvitty, tämän kokemuksen kanssa joutuu elämään täysin yksin. Ymmärrystä suruun hakiessa saa usein kannustimeksi loppuun kalutut kliseet. Tuntuu että suru, kaipaus on välillä niin valtava, etteivät sitä ulkopuoliset tai perheelliset halua edes mielessään kuvitella. Miltä tuntuisi elää ilman heidän suurinta onneaan? Mutta minä elän, joka ikinen päivä. Pidänkö itseäni vahvana, kun kohtaan rehellisesti sen kaipuun ja kivun? Tuskin, olen vaan turtunut ja tottunut siihen.


Mitä enemmän aikaa kuluu, tulee eteen samalla erilaisia surun kokemuksia: ”Eikö veljen tytöt saa serkkuja, uusia leikkikavereita”, ”Enkö voi jakaa lapsiperheen itkuisten ja unettomien öiden arkea sisarusteni kanssa”. En vaan voi. Minä vietän unettomia ja itkuisia öitä ihan itsekseni. En välttämättä näe isovanhempien iloa omista lapsista. Siitä kun pienet lapset tulevat ilosta haljeten kylään. Omat vanhemmat näkevät minussa enemmän hämmennystä ja kysymysmerkkejä, ei sitä mitä jokainen vanhempi haluaa nähdä, onnellisuutta joka paistaa kasvoilta kauas.. Vaikka aina on toivoa ja vaikka kuinka olisi tiedossa, mitä pitäisi tehdä, mitä pitäisi ajatella, jotta asia muuttuisi, minä elän silti tunteitteni kanssa yksin. On ihmisiä, joille näitä välillä jakaa, juttelee ja puhuu, saa hiukan helpotusta välillä. Joskus unohdan nämä asiat pitkäksikin aikaa, mihinkään ne eivät kuitenkaan häviä. Eikä mikään anna mulle voittavaa arpalipuketta tarinan alkuun, jossa koen olevani jollekin tärkeä, merkittävä ja rakastettava ihminen.

Minulta jää jakaminen pois. Se mitä jakaa kumppanin kanssa. Se mitä jaetaan muiden perheiden kesken, kun lasten synttäreillä pyyhitään räkää lasten nenältä ja lohdutetaan, kun tulee pipi. Minä en tässä tilassa jaa mitään. On kavereita, on kaikkea muuta, mutta ei lämmintä syliä, johon voi mennä ja johon voi kumppani tai lapsi milloin tahansa tulla..