Kuva: Shutterstock.

Yhteiskunnan suhtautuminen sinkkuuteen on muuttunut myönteisemmäksi, esim. 50-luvulta 70-luvulle kielteiset asenteet vähenivät 20 %. Naiset hyväksyvät nykypäivänä sinkkuutensa paremmin kuin miehet. Naisista 53 % uskoi, että elämä ilman avioliittoa voi olla tyydyttävää, miehistä vain 38 % (Kontula 2016). Morris ym. (2008) havaitsivat tutkimuksessaan, että sinkkuihin liitetään oikeasti negatiivisia stigmoja. Sinkuilla ajateltiin suuremmalla todennäköisyydellä olevan hiv, vaikka heidän seksuaalinen käyttäytymisensä oli kuvattu täysin samanlaiseksi kuin parisuhteessa elävien. Ihmiset arvioivat monella muulla eri määreellä naimisissa olevia ihmisiä myönteisemmin kuin eronneita tai sinkkuja. Avioliitossa olevien nähdään olevan mm. kypsiä, asettuneita, rehellisiä, iloisia, ystävällisiä ja rakastavia. Sinkkujen taas nähdään olevan mm. epäkypsiä, epävarmoja, itsekeskeisiä, onnettomia, yksinäisiä ja itsenäisiä. Jos sinkku oli ollut suhteessa, arvio oli myönteisempi. Mitä vanhempi sinkku on, sitä suurempia ovat myös heihin liitetyt stereotyyppiset näkemykset. Singlismiä, eli sinkkuihin liitettyjä stereotyyppisiä näkemyksiä, ei useinkaan tunnisteta samoin kuin esim. etniseen alkuperään liittyviä stereotypioita. Se, että yhteiskunnassa parisuhteessa eläminen on yhä normi, vaikuttaa monien sinkkujen kokemukseen itsestä ja omasta merkityksestä suhteessa toisiin.

”Ainut negatiivinen puoli sinkkuudessa on se, että yhteiskunnan oletus on, että sinkkuus on vain joku onneton välietappi elämässä ja se hyväksytty standardi on parisuhde. Ellet ole parisuhteessa, olet hukassa, eli sinkku.”

”Nyt lähes kaksi vuotta eron jälkeen tunnen välillä häpeää ja ahdistusta siitä, että suhteestani on jo niin pitkä aika enkä vieläkään ole löytänyt ketään muuta rinnalleni. Lähipiirissäni on monia seurustelevia ja yhdessä asuvia pareja ja tunnen painostusta samanlaiseen elämään, koska se tuntuu niin normaalilta.”

Monen sinkun olisi hyvä miettiä omassa mielessään, kuinka paljon omaan ahdistukseen liittyvät yhteiskunnan arvot ja odotukset. Mitä jos niitä ei olisi? Mitä jos pystyisi saavuttamaan kokemuksen, että sinkkuus on ihan yhtä hyvä tapa elää elämää kuin parisuhteessa olo? Kuinka paljon omasta taakasta karisisi pois?

”Ehkä yhteiskunta edelleen jollain tapaa vieroksuu sinkkuja ja yksinhuoltajia ja myös helposti syyllistävät heitä (on hänen vikansa, että on yksin; lapsesta tulee automaattisesti syrjäytynyt; yksinhuoltajat dokailee tai on muuten vaan huonoja ihmisiä). Itse en koe olevani yksinhuoltaja, sanana se on minulle negatiivinen. Olen aikuinen nainen, joka asuu kaksin lapsensa kanssa.”