Behavioraalinen pariterapia on viime aikoihin asti ollut selkeästi tutkituin pariterapiamenetelmä maailmalla. Se on käynyt läpi useita muutoksia ja kehitysvaiheita viime vuosituhannen loppupuolella.

Traditionaalinen BPT

Niin sanottu vanha tai traditionaalinen BPT lähti siitä, että puolisoita pyrittiin tukemaan, että he tunnistaisivat toisissaan kaivattuja muutoksia, joita sitten kummankin toivottiin vastavuoroisesti alkavan toteuttaa keskinäisen sopimuksen mukaisesti (Halford et al., 1994). Kyseessä oli tavallaan vaihtokauppa: jos minä teen jotakin, joka on sinulle tärkeää, niin sinä teet jotakin, mikä on minulle tärkeää.

Toisessa vaiheessa behavioraaliseen pariterapiaan liitettiin kommunikaatio- ja ongelmanratkaisutaitojen opetteleminen ja harjoittelu. Katsottiin, että tietyt kommunikaatiotaidot mahdollistivat terveen parisuhteen rakentamisen, ja toimivien ongelmanratkaisutaitojen opettelu auttaisi käsittelemään ilmenevät ristiriidat suhteen intiimisyyden edellytyksiä vaarantamatta.

Perinteistä behavioraalista pariterapiaa on tutkittu useaan kertaan kontrolloiduissa tutkimuksissa (Lawrence et al., 1999). Sen on todettu olevan tehokasta verrattuna ryhmiin, jotka eivät saa ollenkaan hoitoa parisuhdevaikeuksiinsa. Pitkittäistutkimuksessa on todettu, että 72 prosenttia hoidetuista pareista paranee hoidon aikana, ja 58 prosenttia on hoidon päättyessä parisuhteeseensa tyytyväisiä. Useimmilla pareilla muutos säilyy suhteessa ainakin kuusi kuukautta hoidon päättymisen jälkeen. Kuitenkin noin 30 prosenttia palasi ongelmaiselle tasolle kahden vuoden kuluessa valtaosan huonontuessa ensimmäisen ja toisen vuoden välillä hoidon päättymisen jälkeen. Niinpä alle puolet pareista näyttäisi saavan pysyvän avun perinteisestä behavioraalisesta pariterapiasta (Halford et al., 1994). Parit, jotka ovat hyötyneet, ovat olleet nuorehkoja. Heidän ongelmansa eivät ole olleet kovin pahoja. He ovat vielä olleet emotionaalisesti yhteydessä toisiinsa, eikä heidän välillään ole ollut pahaa vastakkainasettelua (Lawrence et al., 1999).

Koska behavioraalisen pariterapian tuloksellisuudessa ja varsinkin tulosten pysyvyydessä on ollut toivomisen varaa, sen kehittelyä on jatkettu muun muassa lisäämällä kognitiivisia elementtejä. Tämä ei kuitenkaan ole tutkimusten perusteella juurikaan parantanut tuloksia (Halford et al., 1994).

Integratiivinen BPT (IBPT)

Seuraava vaihe behavioraalisen pariterapian kehittelyssä oli se, kun Neil S. Jacobson ja Andrew Christensen (Gurman et al., 2002) alkoivat kehittää integratiivista BPT:aa, jotta voitaisiin löytää keinoja parantaa vanhan BPT:n puutteita. Integratiivinen BPT sisältää jo perinteiseen behavioraaliseen pariterapiaan kuuluneet vastavuoroiset käyttäytymismuutokset ja kommunikaatio- ja ongelmanratkaisutaitojen opettelun, mutta siihen on yhdistetty terapeuttisia strategioita, joiden tehtävänä on lisätä puolisoiden välistä toinen toisensa hyväksyntää. Pyritään siihen, että ratkaisemattomiakin parisuhdeongelmia voitaisiin oppia käsittelemään niin, että ne toimisivat parisuhteen läheisyyden ja intiimisyyden parantajina, eikä päinvastoin (Jacobson et al., 2000).

Integratiivinen BPT on suunniteltu toteutettavaksi 20–25 istunnossa. Istuntojen määrä riippuu kustakin parista sen suhteen, mitkä kaikki elementit on tarpeen käydä läpi kyseisen parin kanssa (Lawrence et al., 1999).

Alustavissa tutkimuksissa integratiivinen BPT näytti tehokkaammalta kuin traditionaalinen BPT. Myöhemmin on käynyt ilmi, että perinteisen ja integratiivisen BPT:n välillä ei ole olennaisia eroja vaikuttavuudessa, kun tehokkuutta on tutkittu vakavista ja pitkäaikaisista parisuhdevaikeuksista kärsineiden parien hoidossa (Christensen et al., 2004). Muutoksen pitempiaikaisesta pysyvyydestä ei vielä ole saatu tutkimuksellista vahvistusta.

Viimeisin vaihe behavioraalisen pariterapian kehittelyssä on ollut itsesääntelyvaihe (Halford et al., 1994). Halford on katsonut, että behavioraalisen pariterapian tulosten selityksenä voisi olla se, että siinä on keskitytty liiaksi dyadiseen fokukseen. Puolisot keskittyvät liiaksi toistensa tarkkailemiseen ja toisen tekemän muutoksen odottamiseen hoidon kuluessa. Hoidon tuloksellisuutta voisi Halfordin mukaan parantaa sillä, jos terapian painopiste olisi enemmän itsemuutoksessa, koska se on se alue, mihin puolisoilla on suhteessaan eniten vaikutusvaltaa. Terapeuttisesta näkökulmasta itsesääntelyssä on kyse siitä, että puolisoille opetetaan keinoja muunnella omaa toimintatapaansa parisuhdevuorovaikutuksessa. Sen onnistumiseksi puolisoita autetaan seuraamaan ja arvioimaan omaa toimintaansa ja sen hyödyllisyyttä tai haitallisuutta parisuhdetyytyväisyyden kannalta (Halford et al., 1994).