Kuten esitellyistä pariterapiamalleista näkyy, integratiivisuus on keskeisesti kuvassa mukana. Se näkyy toisaalta siinä, että uusissa pariterapiamenetelmissä on hyödynnetty usean terapiatradition teoreettisia ja/tai menetelmällisiä aineksia, mutta myös siinä, että malleissa on pyrkimys työskentelyyn sekä intrapsyykkisellä, yksilön sisäisten tilojen, tasolla että interpsyykkisellä, parin vuorovaikutuksen tasolla.

Toisena selkeästi uutena alueena pariterapiakentällä on emootioiden palaaminen terapeuttiseen fokukseen, mikä näkyy selvimmin tunnekeskeisen pariterapian työskentelymallissa, mutta niiden merkityksellisyys myönnetään nykyisin muillakin tahoilla (ks. Johnson et al., 1994).

Pariterapian kentällä on menossa vaihe, jossa menetelmien kehittämisen lisäksi haetaan teoreettisia perusteita parisuhteen ymmärtämiseksi ja samalla pariterapiatyöskentelylle. Parisuhteiden alalla tehdään tätä nykyä erittäin laajaa ja monipuolista tutkimustyötä, jonka suunnista saa jonkinlaisen käsityksen tutustumalla vastikään suomennettuun saksalaisen tiedetoimittajan katsaukseen (Kast, 2005). Tutkimusten perusteella saadaan tietoa parisuhteen vuorovaikutuksesta ja sen tyydyttävyyteen ja/tai pysyvyyteen vaikuttavista tekijöistä. Edellä on jo esitelty John Gottman, joka tutkimustensa perusteella on kyennyt laatimaan selkeän teorian toimivasta parisuhteesta ja siihen perustuvan terapiatyöskentelymallin. Toinen paljon tutkittu selitysmalli on alun perin John Bowlbyn kehittelemä kiintymyssuhdeteoria. Sen jälkeen, kun Cindy Hazan ja Philip Shaver vuonna 1987 sovelsivat kiintymyssuhdenäkökulmaa parisuhteen tarkastelemiseen, on alalta ilmestynyt suuri määrä tutkimuksia (ks. yhteenvetoa esim. Mikulincer et al., 2002). Myös kirjoja kiintymyssuhdenäkökulman soveltamisesta pariterapiatyöskentelyyn on alkanut ilmestyä (ks. esim. Clulow, 2001 ja Johnson & Whiffen, 2003).

Pariterapeutin asema näissä uusissa menetelmissä nähdään asiantuntijana, jolla on näkemystä siihen, mistä parisuhdevaikeuksissa on kyse ja toisaalta siitä, miten tilannetta voitaisiin helpottaa tai parantaa. Yhteistä uusille menetelmille näyttäisi olevan myös se, että niissä melko voimakkaasti painottuu istuntojen aikaisten tapahtumien keskeisyys. Muutoksen kannalta tärkeää on se, mitä uutta istunnoissa saadaan alulle. Vuorovaikutuksen uusia askelia tapaillaan ensin istunnoissa, eikä niinkään istuntojen välillä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että monissa uusissa terapiamalleissa optimaalisena istuntojen välisenä aikana, ainakin alkuvaiheissa, pidetään pikemminkin viikkoa tai kahta kuin kuukautta.

Suomessa pariterapeuttista tietoa on koulutuksellisesti annettu viime vuosiin asti pääosin osana perheterapia- tai pari- ja perheterapiakoulutusta. Kirkko on osaltaan antanut omille perheasianneuvottelukeskusten työntekijöilleen perheneuvojakoulutusta. Väestöliitto järjesti 1990-luvun alussa kaksi noin vuoden mittaista Näkökulmana parisuhde-koulutusta. Suomessa ”perheterapialiittolaisuuden” aika näyttäisi jatkuneen aina vuosituhannen vaihteeseen asti.

Väestöliiton pariterapiatyötä tekevät terapeutit tulivat 1990-luvun lopulla tietoisiksi siitä, että ensinnäkään mikään taho ei näyttänyt kantavan huolta ja vastuuta suomalaisen terapeuttikunnan yleisestä, riittävän laajasta ja systemaattisesta pariterapeuttisesta kouluttamisesta. Suomessakin pariterapia oli ollut tavallaan perheterapian siipien alla, mutta ymmärrettävästi painopiste koulutuksissa oli perheterapeuttinen. Toisaalta Väestöliitossa havaittiin, että maailmalla tapahtui parisuhdetutkimuksen ja -terapian alalla vilkasta uuden kehittelyä, mistä ei Suomessa laajemmin tiedetty mitään. Niinpä Väestöliitossa alettiin kehitellä pariterapian täydennyskoulutusta, mikä toteutuikin kahtena kaksivuotisena Parisuhde-Intiimiys-Seksuaalisuus -koulutuksena vuosina 2000–2004. Kyseisissä koulutuksissa pariterapiatyöskentelyä tarkasteltiin paitsi perinteisistä psykodynaamisesta ja systeemisestä näkökulmasta, myös uusiin työskentelymalleihin tutustuen. Koulutuksien yhteydessä oli myös kaikille alan työntekijöille avoimia seminaareja, joissa oli mahdollista saada ensitiedot esimerkiksi tunnekeskeisestä pariterapiasta, Imagoterapiasta ja Gottman -terapiasta kyseisten menetelmien ulkomaisilta asiantuntijoilta. Syksyllä 2006 käynnistyi Väestöliiton nelivuotinen paripsykoterapiakoulutus.

Kaiken kaikkiaan näyttäisi siltä, että pariterapeuttiset työskentelymenetelmät ovat eriytymässä spesifeiksi dyadisiksi interventiomalleikseen, joiden asianmukainen käyttö edellyttää parisuhteen dynamiikan, dyadisen vuorovaikutuksen ja kyseisten menetelmien sekä tutkimuksellisten että teoreettisten perusteiden ja interventiostrategioiden ymmärtämistä ja riittävää hallintaa. Hyväksi, ajanmukaiseksi pariterapeutiksi ei jatkossa näyttäisi olevan mahdollista tulla vain yksilö-, perhe- tai ryhmäterapiaa opiskelemalla, ellei niihin sisällytetä laajoja opiskelusisältöjä uusista parisuhdetta koskevista tutkimustuloksista ja pariterapeuttisista menetelmistä.