Eventin jälkeinen masennus

4.2.2014 klo 10:03

Istumme ystäväpariskunnan kanssa iltaa ja keskustelemme parisuhteemme nykyisestä tilasta. Parisuhteen kolmannet, neljännet ja viidennet pyörät on istutettu videon ääreen. On uudenvuoden aatto. Meillä on aikaa kerrankin jutella, niin että lause ei jää kesken.

Ystävämme diagnosivat, että kärsimme mieheni kanssa ”Eventin jälkeisestä masennuksesta” eli arkeen siirtymisestä stressijakson jälkeen. Mutta miksi?

Rakennutimme ja rakensimme arkkitehdin suunnitteleman talon alusta loppuun. Samaan aikaan saimme vauvan. Remontoimme asunnon, myimme sen ja asuimme kaksiossa. Vuorovaikutuskoulutusta tarjoava perheyrityksemme alkoi saada paljon asiakkaita. Esikoisemme aloitti koulun. Kaksi isovanhempaa kuoli. Tämän kaiken keskellä rakentaminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. 

”Entäs sitten parisuhde?” meiltä kysyttiin. Me vedimme rakennusajan yhtä köyttä. Kun meidänlaisille humanisteille sanottiin, että rakentaminen on taistelua, emme voineet ymmärtää, mistä on kyse. Asia selvisi pian. Olen aiemmin arvostanut ihmisessä mukavuutta. Saimme kuitenkin pian oppia, että mukavuus ja rakentamisen taito tai rehellisyys eivät liity yhteen. Lopulta aloin pitää reilusti tylyistä ihmisistä. Eivätpähän ainakaan yritä huijata käytöksellään.  Me siis taistelimme talon valmiiksi. Olimme hyvä tiimi, täynnä tsemppimieltä. Emme lannistuneet kuin ajoittain vastoinkäymisistä ja osasimme iloita osaprojektien etenemisestä. Ihme tapahtui: talo valmistui lattialistoja myöten, ja muutimme.

Olimme taas yhdessä koko perhe ilman jatkuvaa stressiä, mieheni ilman raksahaalareita, enkä minä tehnyt listoja rakennusasioista. Kun aloimme rakentaa, meillä oli kaksi päiväkoti-ikäistä lasta. Nyt perhe-elämme on taiteilua taaperon, esikoululaisen ja koululaisen välillä. Olimme molemmat väsyneitä kahden vuoden uurastuksen jälkeen. Enkä voinut olla ajatelematta, että olisihan sen ajan voinut käyttää muuhunkin. Mieheni ajatteli samoin. Mutta jos jompikumpi mainitsi asiasta, toinen suuttui. Suutuimme muutenkin helposti.

Koliikkivauvoista kasvaa suloisia taaperoita, samoin meidän talostamme mukava koti. Perhe-elämä on kuitenkin arkista kaikista kodeissa: eteinen täyttyy hiekasta ja sen lattiat lasten takeista. Keittiössä mietin, niin kuin ennenkin, kuinka monta tuntia päivässä keittiössä voi hääräillä. Meillä on ihana sauna, mutta se ei estä sitä, että saunassakäynti kolmen lapsen kanssa on aikamoista sähläystä.  Me kaipaisimme mieheni kanssa reippaan naisen ja miehen mitalia, tunnustusta, hellää huolenpitoa ja rentoutumista arjen keskellä.  Mitään mitaleita ei ole jaossa!

Parisuhteen ytimessä on vaikeuksien jakaminen: miten kyetä siihen, kun on oikein rankkaa? Väestöliitossa työskentelevä psykologi, psykoterapeutti Keijo Markova kuvaa: "Yhdessä jaetut ja kestetyt elämän ilot ja surut sementoivat suhteen ‒ suhde lepää vakaasti niiden varassa."

 Rakennuspariskunnan vaarana on, että huolet kasaantuvat liian isoiksi jaettavaksi. Tällöin ei usein toisen huomioiminen onnistu. Mies ja nainen saattavat miettiä samaa asiaa eri huoneissa. Sanat ja yhteys katoavat, tuntuu yksinäiseltä, vaikka on yhdessä. Eivät riidat riko parisuhteita vaan vuorovaikutuksen puute, ajautuminen erilleen, omaan veneeseen, yhteisen sijaan. Yhdessä veneessä, samalla puolella, jaksaa aika paljon.

Mieheni istuu apeana sohvalla. Mietin, kuinka erilaiselta hän näytti raksahaalereissa. Emme juuri puhuneet tunteista kahteen vuoteen. Keskityimme selviytymiseen. Nyt on tunteiden jakamisen aika. ”Eventin jälkeinen masennus”, eli arkeen siirtyminen stressijakson jälkeen, pitää kestää tässäkin parisuhteessa. On jaettava siivousvuoroja, iloja ja suruja. Pääsimme hyvään alkuun, kun katsoimme koko perhe Putousta ja lapset nauroivat niin paljon, ettemme kuulleet television ääntä. Nyt lapset nukkuvat. Valmistan miehelleni juuri sellaisen leivän, mistä hän pitää. Ja pian hän koskettaa hartioitani ja hieroo.

Silja Salmi
psykologi ja theraplay-terapeutti