Sinkun juhlasuru

14.3.2016 klo 07:00

Viime juhannuksen alla en enää jaksanut yllättyä siitä, ettei nopeasti perheellistyneestä kaveripiiristä löytynyt seuraa juhlapäivän viettoon. Ihmiset vetäytyivät lähisuvun kesken mökeilleen ja minä jäin yksin kaupunkiin.

Katselin netistä tapahtumatarjontaa kyllästyneenä. Parissakin paikassa näytti olevan juhannustanssit, muutama baari olisi auki ja kokkoja useammassakin niemennokassa. Olisihan sitä kai kaikenlaista, isossa kaupungissa. Jospa tänä vuonna jaksaisin tsempata itseni kotoa johonkin. Tansseihin tai baariin ei oikein huvittanut mennä yksin, mutta lähtisinkö edes pyörällä katsomaan kokkoa? Jospa tsemppaisin vähän ja menisin todistamaan, että maailmassa on tänään jäljellä muitakin kuin minä ja Netflix. Jospa nyt olisi se juhannus, kun saisin otettua itseäni niskavilloista kiinni ja ravisteltua oikein kunnolla, potkaistua itseäni takapuoleen niin että korvissa soi, annettua avokämmenestä poskelle ja ajettua itseni ulos ovesta väkisin. Mars ihmisten ilmoille! Kotoa ei tule kukaan hakemaan!

Sitten pakkasin kassini, laahustin rautatieasemalle ja matkustin junalla vanhempieni luokse. Ei tämäkään ollut se juhannus, kun minusta tuli reipas yksinjuhlija. Katselin junamatkalla Facebookista onnellisten perheiden mökkikuvia, mutta en itkenyt enää, sillä tämä oli jo neljäs yksinäinen sinkkujuhannus ja kaikkeenhan tottuu. En jaksanut enää miettiä, mikä minussa tai maailmassa on vikana, kun ei löydy miestä rinnalle eikä perhettä kuulu. Sitä sentään jaksoin vielä vähän miettiä, milloin tarkalleen juhlapäivät ja lomat kaveripiirissäni muuttuivat ydinperhenormatiivisuuden manifesteiksi, salaseuroiksi, joihin minulla ei ollut pääsyä?

Olin pettynyt itseeni. Miten minusta tuli tällainen vääränlainen sinkku, joka ei lähdekään rohkeasti yksin juhlimaan, vaikka mieli tekisi ihmisten ilmoille? Mistä tämä nurja asenne? Jos olisin parempi sinkku, minun ei tarvitsisi koskaan olla surullinen juhannuksena, uutenavuotena tai vappuna seuran puutteen vuoksi. Järjestäisin juhlista itsekseni ja itselleni rohkeasti niitä Omannäköisiä Juhlapäiviä, kuten perheettömiä aina kehotetaan tekemään. Menisin minne vain, tekisin mitä lystäisin. Minulla ei kuitenkaan ollut monen sinkkuvuoden jälkeenkään aavistustakaan siitä, minkälainen juhlapäivä olisi minun näköiseni, ellei kukaan olisi sitä viettämässä kanssani. Osaisinpa olla jotenkin erilainen. Jotenkin reippaampi ja aktiivinen. Ei tätä pitäisi surra, pitäisi vain lähteä reippaasti ulos.

Sitten suutuin. Kuka sen määrää, ettei vastentahtoinen yksinäisyys juhlapäivänä saa surettaa? Millä oikeudella? Tajusin, että vaadin itseltäni kohtuuttomia. Koko yhteiskunta ympärilläni pyörii ydinperhe-elämän ympärillä ja sen seurauksena perheelliset katoavat juhlapäivinä kuka minnekin viettämään perheaikaa. Perheetön jää helposti aivan yksin tekemään reippausharjoituksiaan. Kukin viettäköön juhlapäivänsä juuri niin kuin haluaa, mutta kukaan ei saa sanoa niitä yksin viettävälle, että tämä ei saa olla surullinen jos surettaa. Kyllä saa olla. Ei ole pakko olla reipas eikä positiivinen. Itseään ei saa tukistella, ravistella, potkia eikä läimiä, jos oikeasti on kamalan surkea ja yksinäinen olo. Joskus sinkun on pakko sopeutua siihen, että sinkku viettää juhlansa yksin. Se on vastentahtoista yksinoloa, jota ei tarvitse hyväksyä.

Jokainen, joka on joskus seissyt juhlivan väkijoukon keskellä ja tuntenut olevansa maailman yksinäisin ihminen tietää, että kotiin jääminen on toisinaan helpompaa. Sen saa antaa itselleen anteeksi. Positiivisuusharjoituksia voi tehdä sitten taas arkena.

Viuhti

http://kunsitavahitenodottaa.blogspot.fi/