Ainakin vauvaperheissä aika on kallisarvoisinta pakollisen toimeentulon lisäksi. Sitä ei juuri jää yli ja tuhlattavaksi, koska vuorokauden jokaisen tunnin täyttää tieto, että kohta joku voi kutsua ja tarvita. Äiti on tietoinen siitä nukkuessaankin. Miksei isäkin.

Lapsen syntymän ihmeestä toivuttua elämä useimmissa perheissä tasaantuu syöttämisen, päiväunien, ruuanlaiton, vauvan hoitamisen ja isän (useimmiten) työssä käymisen väliseksi ajankäytön jakamiseksi. Tilanne on uusi varsinkin esikoislapsen kanssa. Iltaisin keskellä imetysmaratonia tulee miettineeksi, miten illat ennen vauvan syntymää kuluivatkaan.

On varmasti evoluutionkin kannalta mielekästä, että emo keskittyy hoivaamaan poikastaan, eikä heti kaipaa pienokaisen luota omien menojen tai projektien pariin. Mutta mitä isommaksi vauva kasvaa ja mitä tutummiksi arjen rutiinit muodostuvat, sitä enemmän muistaa palasia entisestä elämästään ja niistä asioista, mitä tuli tehtyä ennen vauvan syntymää.

Pienen lapsen vanhemmat kaipaavat usein kahdenkeskeistä aikaa. Suurin osa vanhoista tekemisistä jää kuitenkin tauolle vauvan synnyttyä. Harvalla vanhemmalla on aikaa tai edes halua käydä yhdessä syömässä, teatterissa, bailaamassa, kuntosalilla tai kirjastossa kahdestaan useana iltana viikossa, mikä ennen vauvan tuloa oli täysin tavallista. ”Vanhan” elämäntavan jatkaminen vaatisikin päätoimisen lapsenvahdin palkkaamista ja halun vetäytyä sivuun oman lapsen elämästä. Ja niin ei ole tarkoitettu. Päinvastoin, elämän on tarkoitus muuttua lapsen synnyttyä. Uusi perheenjäsen tekee itselleen tilan kahden aikuisen väliin. Aikuisten tehtävä on siirtyä ja antaa tila lapselle, sekä vielä turvata ja suojella se.

Lapsen synnyttyä vanhempien kahdenkeskeinen muuttuu myös sisällöltään. Asiat ja tekemiset, jotka tapahtuivat vaivatta kodin ulkopuolella, etsivät nyt paikkaansa kodin seinien sisäpuolelta. Kuntopyörä ilmestyy keittiönnurkkaan ja vuokraleffa kotisohvalla korvaa illan elokuvateatterissa.

Vauvan synnyttyä myös vanhempien kahdenkeskeinen aika eletään täydeksi kotona, siellä missä koko perheellä on mukavinta olla. Laatuaikaa tästä tekee se, että puolisot suunnittelevat sen etukäteen. Molemmat vanhemmat odottavat tuota yhteistä hetkeä ja lahjoittavat sen vain toisilleen. Sunnuntai tuntuu todella pyhältä, kun saa olla aikuisessa seurassa kaksi tuntia keskellä päivää. Varsinkin kun se aikuinen on oma puoliso. Siksi on paras keksiä keinoja, miten vanhemmat saavat kahdenkeskeiset hetkensä toteutumaan syöttöjen välissä ja äitiyspäivärahalla.

Rutiinien rikkominen antaa luksuksen tuntua

Rutiininen rikkominen kääntää arkiset kuvioit päälaelleen ja antaa luksuksen tuntua. Äiti, joka valmistaa usein kotona sapuskoita koko perheelle miehen ollessa töissä arvostaa suuresti sitä, jos isä ottaa jonakin iltana ruuanlaittovastuun. Rutiineja voi rikkoa muissakin kotitöissä. Kun toinen ottaa pyytämättä hoitaakseen jonkun toisen vastuualueeseen kuuluvan asian, tuntuu se mahdottoman hyvältä. Eräs äiti kertoi, että heidän perheessään isä hoitaa vauvan iltapesun ja sylittelyn ennen iltasyöttöä. Äiti saa hetken olla irti vauvasta ja itsekseen.

Eräs äiti kertoi, että lapsen päiväunien aikana vanhemmat voivat tehdä jotakin muutakin kuin siivota tai nahistella likapyykistä. Silloin on hyvä hetki mennä toisen lähelle ja halata puolisoa vauvan päiväunien ajan. Ja jos ei jaksa halata toista koko aikaa, voi ottaa yhdessä päiväunet saman viltin alla.

Olennaista aikuisten yhteisissä ruokahetkissä ei ole pihvin kypsyysaste. Hyvä seura saa ruuan maistumaan. Ruokahetki on otollista toteuttaa vauvan nukahdettua iltaunille. Ja vaikka omakin uni kutsuisi, ei sille kannata antaa periksi joka ilta. Riski kannattaa ottaa, vaikka haarukat pomppisivat lattialle väsyneistä käsistä ja takaraivossa raksuttaisi pelko koliikkiaan huutavan käärön heräämisestä. Yllätyksekseen saattaa huomata, että toisen kanssa käyty keskustelu virkistää yhtä paljon kuin menetetty parin tunnin iltauni. Piristävää saattaa olla myös huomata oma puoliso pitkästä aikaa, puolin ja toisin.

Vauvan päivärytmi mahdollistaa yhteisen ajan

Vauva on päivärytmi mahdollistaa vanhempien kahdenkeskisen ajan. Esikoisen kanssa rytmit eivät ole vielä niin tarkkoja, mutta jos perheessä on useampi lapsi, on tärkeää, että lapset menevät nukkumaan ja heräävät suurin piirtein samaan aikaan. Muuten vanhemmille ei liikene koskaan kahdenkeskistä aikaa, kun aina joku lapsista on valveilla.

Meillä kaksi ensimmäistä lasta syntyivät puolentoista vuoden ikäerolla. Illalla kun esikoinen nukahti pikkusisko aloitti. Kolmen viikon jälkeen totesimme, että lapset olisi saatava iltatoimille yhtä aikaa, muuten iltamme venyivät lähelle puoltayötä. Päätimme tehdä kokeilun, jossa ryhdyimme herättelemään vauvaa iltapesulle samaan aikaan kuin esikoista pestiin ja laitettiin yöpuulle. Useimmiten riisuimme nukkuvan käärön hoitopöydällä, pesimme ja puimme yöpaitaan. Joskus vauva nukkui läpi koko toimituksen. Useimmiten hän kuitenkin heräsi ja viikon kuluttua oli tottunut uusiin menoihin. Pesua seurasivat iltasyötöt, toiselle puuroa ja toiselle rintaa. Esikoinen nukahti pian ja vauvakin kymmeneen mennessä. Usein me vanhemmatkin olimme valmiita unten maille lasten nukahdettua, mutta joskus jaksoimme jutella, kinastella, katsella elokuvaa tai ihailla kesäiltaa ikkunasta.

Lasten saamien samaan rytmiin antoi meille vanhemmille myös hyvällä tavalla arjen hallinnan tunteen, joka latasi molempien akkuja ja vahvasti kykyä selvitä vauvaperheen elämästä. Näin oppi huomaamaan, että eläminen vauvaperheessä ei ole vain selviämistä, vaan se on nautittavaa ja ihanaa aikaa.

Kahdenkeskisen ajan puutteesta ei kannata tehdä liian suurta härkästä. Ei ole mielekästä asettaa tavoitteita sinne, minne ei todennäköisesti tule ylettymään. Jos koko vauva-ajan haikailee kahdenkeskeisen menetetyn ajan perään, katoaa elämästä ilo ja nautinto. Vauvan syntyminen haastaa aikuisen meissä vanhemmissa. Silloin on aika tinkiä omista haluista ja asettaa edelle vauvan tarpeet.

En tiedä yhtään perhettä, jossa vauva-aika olisi jatkunut ikuisesti. Mutta tiedän perheitä, jossa ihmiset haikailevat sen ajan perään, kun lapset olivat pieniä ja lähellä. Siksi kannattaa yrittää suunnata voimavaransa kussakin hetkessä elämiseen ja siitä nauttimiseen. Jotta myöhemmin voi muistella niitä aikoja hyvällä ja kiitollisella mielellä.

Mites entisaikaan?

Pakosta tulee myös mieleen, miten vanhempamme taistelivat vauva-ajan lävitse ja miten he hoitivat parisuhdettaan? Käsittääkseni parisuhdetta ei juuri hoidettu, mutta meitä lapsia kylläkin hoidettiin. Silloin ei kai edes tiedetty, että parisuhdetta pitäisi hoitaa. Ei kukaan muukaan hoitanut. Ja naimisissa ovat edelleen.

Arki jaettiin puoliksi töiden, menojen ja tulojen osalta. Lähes kaikki muu aika oltiin yhdessä ja kotona. Kummallakaan heistä ei ollut juuri omia menoja, harrastuksia tai muuta sellaista. Siihen aikaan, kun vanhempamme menivät naimisiin, yksilöt lakkasivat olemasta paljon enemmän kuin nykyään. Perheestä tuli nimittävä tekijä. Aikuisten tekemiset limitettiin perheen aikatauluun sopivaksi. Ilmeisesti niin oli hyvä. Kumpikaan vanhemmistani ei myönnä kärsineensä oman tai keskinäisen ajan puutteesta silloin kun olimme veljeni kanssa pieniä.

Näyttääkin siltä, että lasten kanssa hyvin elämänsä rytmittäneet vanhempamme ottavat myös isovanhempina suuren vastuun oman ikäpolveni lapsista. Lapsenlapsistaan. He ovat kai tottuneet siihen, että omaa aikaa ei juurikaan ole. Tai sitten he yksinkertaisesti näkevät elämän eri tavalla, niin, että lapset eivät vie jotakin vaan enneminkin antavat.

Vanhempiemme sukupolvella on omat vaatimuksensa ja tavoitteensa, joiden kanssa he ovat kamppailleet ja tuskailleet. Meillä on omamme. Asioita on kuitenkin mielekästä katsella eri vuosikymmenien selviytymismalleja ja näkökulmia vaihdellen, jos se tarjoaisi uusia ratkaisuja ja selityksiä tilanteisiin, jotka koemme mahdollisina umpikujina. Olemme koulutetumpia äitejä ja isejä kuin yksikään sukupolvi ennen meitä. Siksi uskonkin, että olemme myös niin viisaita, että osaamme suhteuttaa eri elämänvaiheiden vaatimukset ajankäyttöämme ajatellen.

Nauru ja lepo auttavat

Huumoria voi kutsua myös avukseen, kun vauva-arki yskähtelee. Muistan yhden isän kertoneen, että esitteli itsensä vaimolleen kerran töistä tullessaan. Yövalvomisesta aiheutunut väsymys ja mielessä pyörivät työasiat saivat isän unohtamaan mitä ovea oli avaamassa ja niin hän oli tarjoamassa kättä eteisessä seisovalle ja vauvaa hyssyttelevälle vaimolle. En tiedä, naurattiko vaimoa, mutta minua nauratti.

Pikkuvauvavaihe myllertää ja väsyttää perhettä niin, että kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Ei tahdo muistaa omaa nimeään saati toisen. Ainoa asia, jota todella tahtoo, on nukkua. Korvatulpilla tai ilman. Yksin tai yhdessä. Ilman, että kukaan herättää. Sekin voi olla aikaa parisuhteelle, että vanhemmat antavat toistensa nukkua vuorotellen. Levännein silmin katselee toista aivan eri tavalla kuin väsyn painamilla. Uni saa näyttämään toisen kauniilta ja rakkaalta, niin hyvältä isältä tai äidiltä.

Vanha totuus on myös, että se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Niin on myös vanhempien ajankäytön ja vanhempien kahdenkeskisen ajan suhteen. Toiset pariskunnat tarvitsevat enemmän aikaa kahden kuin toiset. Toiset tahtovat kerran vuodessa viikonloppulomalle Roomaan ja toiset kahdesti kuukaudessa leffaan. Ja hyvä niin. Jokainen on oman elämänsä ja parisuhteensa paras asiantuntija. Sitä asiantuntijuutta kannattaa kuunnella, kunnioittaa ja arvostaa. Siksi arvostelun sijasta kannattaa etsiä ratkaisuja, miten tuetaan vanhempien jaksamista.

Kyselen puolitosissani, voisiko vauvaperheillä olla esimerkiksi kerran kuussa optio yhteiskunnan tarjoamaan lastenhoitajaan? Voisi mennä rauhassa ravintolaan tai yhdessä vaikka vain ruokakauppaan. Etu olisi tasapuolinen kaikille, riippumatta siitä asuvatko isovanhemmat lähellä vai eivät. Kestovaippojen pyöriessä pyykkikoneessa ja koliikkivauvaa kannellessa voisi lohdutella itseään sillä tiedolla, että pian tulee ilta, jolloin saa pukea päälle muutakin kuin verkkarit ja pujahtaa ulos puolison kanssa. Ja voisivatko ne perheet, jotka eivät tarvitsisi kerran kuussa kotiovelle ilmaantuvaan Maija Poppasen apua, lahjoittaa sen lastenhoitajaa enemmän kaipaaville perheille. Voi olla, että vanhempien jaksamiseen kannattaisi satsata tässä vaiheessa, kun heillä vielä on intoa ja halua mennä ja tehdä, olla yhdessä.

Kahdenkeskeinen aika ja sen tarve vaihtelee parisuhteissa. Myös silloin kun perheessä on vauva. Tärkeintä on, että löytää parisuhteelleen ja perheelleen sopivimman tavan aikuisten kahdenkeskeisen ajan toteuttamiseen. Se tapa voi olla tyystin toisenlainen kuin vanhemmillamme aikanaan, naapureillamme nykyään tai edes parhailla ystävillämme. Pikkumatkoja, pitkiä viikonloppuja tai kahden aikuisen keikka kotikulmilla. Luksusta yhteisestä ajasta tekee se, että molemmat ovat tyytyväisiä siihen, miten, missä ja milloin kahdenkeskeinen aika toteutuu. Silloin sitä nimittäin on riittävästi. Tai ainakin lähelle.

Johanna Ervast
Kotiäiti ja erityistason psykoterapeutti (TEO)