Lasten ja vanhempien välisen kiintymyssuhteen ajatellaan olevan biologinen välttämättömyys, jonka avulla lapsi saa riittävästi hoivaa, huomiota ja turvaa kehittyäkseen. Riittävän turvallinen ja ennustettava suhde vanhempaan tai muuhun hoitajaan kantaa lasta pitkälle elämässä.

Ensimmäisen parin vuoden aikana lapsi pyrkii kiinnittymään pääasialliseen/pääasiallisiin hoitajaansa/hoitajiinsa, jolloin lapsi voi käyttää hoitajaa apuna säädelläkseen omia tunteitaan ja jäsentääkseen ympäristöään omassa tahdissaan. Pieni lapsi pyrkii saamaan vanhemmiltaan mahdollisimman paljon huomiota sekä hoivaa ja muokkaa omaa käytöstään siten, että lohdun saaminen olisi todennäköisintä.

Parisuhteissa syntyy usein ajan kuluessa toimintatapoja, jotka liittyvät lapsuudessa omaksuttuihin kiintymyssuhdemalleihin. Parisuhteissa ihmisillä on taipumus toistaa ja hakea uutta ratkaisua lapsuudesta tuttuihin vuorovaikutuskuvioihin. Rakkaudellisen ihastushuuman jälkeen parisuhteessa voi seurata haastava kehitysvaihe, jossa luottamuksen, turvallisuudentunteen, kelpaamiseen ja hyväksytyksi tulemisen teemat nousevat esille. Kokemukset varhaisista kiintymyssuhteista vaikuttavat siihen, miten näitä vaiheita pyritään ratkaisemaan. Kiintymyssuhdeasetelmiin parisuhteessa voidaan kuitenkin työskentelyn avulla vaikuttaa, ja asetelmat voivat muuttua ajan myötä. Lapsuuden kokemukset eivät siis automaattisesti määritä parisuhteen laatua.

 

Riikka Riihonen, LT, lastenpsykiatriaan erikoistuva lääkäri

Minna Oulasmaa, pari- ja seksuaaliterapeutti, työnohjaaja, terveydenhoitaja

Suvi Laru, PsM, psykologi, psykoterapeutti, opettaja