Vertaistuki pariterapiassa – kokemusterapia-asiantuntijan puheenvuoro

Tutkimusten mukaan vertaistukitoiminta on erittäin hyödyllistä (Mikkonen 2014). Se perustuu yhteisen, samantapaisen kokemuksen keskinäiseen jakamiseen. Vertaistukena on pidetty enimmäkseen maallikkojen keskenään jakamaa tietoa, mutta nykyisin puhutaan myös vertaistuen kokemukselliseen tietoon pohjautuvasta asiantuntijuudesta. Vertaistuki tarjoaa siis hengenheimolaisuutta, samankaltaisuutta ja yhteenkuuluvuutta (Mikkonen 2011). Vertaistuki tarjoaa peilaamismahdollisuutta sekä tuen ja tiedon saantia vertaisiltaan.

Tässä artikkelissa haluan kuvata vertaistukitoimintaa terapeuttisessa kontekstissa. Ryhmäterapioissa ”vertaistietotaito” on ollut tiedossa ja käytössä niin kauan kuin ryhmäterapiaa on tarjottu. Itse asiassa ensimmäinen ryhmä aloitti toimintansa Bostonissa, Yhdysvalloissa vuonna 1905, kun terveyskeskuslääkäri Joseph H. Pratt huomasi, että tuberkuloosipotilaat jakoivat ääneen kokemuksiaan odotushuoneessa. Hän vain yksinkertaisesti siirsi tämän keskustelun vastaanottotilaansa.

Omassa työssäni olen käyttänyt vertaistietotaitoa psyykkisesti sairastavien omaisten ryhmissä (Laitinen ja Viskari 1997) ja väkivaltaa käyttävien pariskuntien hoidossa. Tähän liittyy hauska tarina terapiatyöni alkuajoilta. Hoidossani ollut väkivaltainen mies tokaisi minulle vihaisesti: ”mitä sinä tiedät väkivallasta – et varmaan ole asiantuntija siinä asiassa”. Ajattelin mielessäni, että en tosiaankaan ole, mutta kuka olisi? Toinen väkivaltainen mies, ajattelin, ja siitä meidän ryhmä sai alkunsa. Mirroring-effekti oli vaikuttava: mies kysyi spontaanisti ja tuomitsevasti toiselta, miten hän voi lyödä omaa vaimoaan. Hän oli vielä tuolloin sokea omalle väkivaltaiselle käyttäytymiselleen.

Masentuneiden naisten terapiaryhmissä pystyin todistamaan tutkimuksellani, että vertaistuella ja yhteisten kokemuksien jakamisella on parantava vaikutus (Laitinen 2008). Huomionarvoista on myös se, että ryhmissäni ohjaavilla psykoterapeuteilla on koko ajan käytettävissään oma vertaistuki ja vertaistietotaito, koska ryhmissä on aina kaksi ohjaajaa. Etenkin mentalisaatioryhmissä olen huomannut, että vertaistuen avulla ryhmäläiset ovat oppineet ymmärtämään mentalisaatio-ajattelua huomattavan nopeasti ja soveltamaan sitä myös omaan elämäänsä.

Olen ohjannut Suomessa vuodesta 2010 lähtien erilaisia mentalisaatioterapiaryhmiä. Etenkin pariterapiassa huomasin, että noin 5–10 käyntikerran jälkeen useimmat pariskunnat rupesivat turhautumaan, eikä pariterapia edennyt mielestäni riittävästi. Puhuin työtovereilleni asiasta, ja monet olivat kokeneet samansuuntaista etenkin sellaisten pariskuntien kanssa, jotka eivät olleet motivoituneita tai kykeneviä tutkimaan oman kehityshistorian vaikutusta nykyiseen parisuhteeseensa.

Suunnittelimme mentalisaatioon perustuvan pariterapiaryhmän, jota tarjottiin jo pareille, jotka olivat jo aiemmin olleet pariterapiassa. Nämä mentalisaatioryhmät kokoontuivat 10 kertaa ja niissä oli 4 pariskuntaa ja 2 terapeuttia. Tulokset olivat hyviä, ja jotkut pariskunnat suunnittelivat jatkavansa mentalisaation oppimista yhdessä terapian jälkeenkin. Ryhmän alussa opetettiin mentalisaatio-ajattelun perusasiat. Joka ryhmän istunnossa oli oma teemansa kuten esimerkiksi mentalisaatio, tunteet, mieli ja keho, vuorovaikutuksen kuviot, mindfullness ja tiedostamattoman olemassaolo. Mutta nämä teemat nousivat kulloisenkin ryhmän tarpeista ja kysymyksistä. Eli otimme spontaanisti aiheita esiin aina kun arvelimme, että siitä olisi hyötyä ryhmäläisille. Ihmeeksemme olemme huomanneet, että etenkin nuoret ovat oivaltaneet hurjan paljon vanhasta transaktioanalyyttisesta mielen rakenteesta.

Summa summarum: vertaistuen käyttö osana mentalisaatioterapiaprosessia on hyödyllinen sen takia, että siinä episteeminen luottamus, joka on oppimisessa ”a ja o” tapahtuu ikään kuin kahdella tasolla: vertaistasolla ryhmäläisten kesken ja terapeuttien tarjoamissa terapeuttisissa interventioissa ja psykoedukatiivisessa aineksessa.

Irmeli Laitinen
valt. tri, psykoterapeutti, ryhmäanalyytikko