Tunnekeskeinen pariterapia (Johnson, 2004; Greenberg & Johnson, 1988) on tehokas lyhytkestoinen lähestymistapa parisuhdekriisissä olevien parien ongelmiin. Sen avulla voidaan muuttaa jumiutuneita vuorovaikutusmalleja ja kehittää turvallista kiintymyssuhdetta ja mahdollistaa lähestyttävyys tunnetasolla.

Terapiaprosessi on suunniteltu vietäväksi läpi 8-20 istunnon aikana, mihin voi sisältyä toisen yhteistapaamisen jälkeen yksilötapaamiset. Näiden yksilötapaamisten aikana on mahdollista tarkistaa molempien tavoitteet ja sitoutuminen terapiaan, samoin mahdolliset muut suhteet ja väkivaltaisuus parisuhteessa. Teoria aikuisrakkaudesta eli kiintymyssuhdeteoria yhdessä systeemisen teorian ja kokemuksellisen terapian kanssa luo tunnekeskeinen pariterapia perustan. Tutkimukset osoittavat, että hyvä kiintymyssuhde lisää fyysistä ja psyykkistä terveyttä ja hyvinvointia, auttaa toipumaan traumasta ja stressistä ja edistää yksilön kehitystä.

Kiintymyssuhdeteoriassa parisuhteen kriisit voidaan parhaiten ymmärtää eroahdistuksen ja turvattoman kiintymyssuhteen näkökulmasta. Kiintymyssuhde viittaa henkilöiden välillä olevaan tunnesitoutumiseen, mikä luo ja säätelee läheisyyttä kiintymyksen kohteeseen, ja sisäisiin työskentelymalleihin, jotka heijastelevat sisäistyneitä käsityksiä oman itsen rakastettavuudesta ja arvosta sekä siitä, missä määrin toiset ovat käytettävissä riippuvuuden kohteina. Parisuhdekriisissä eivät itse kiintymystarpeet ole ongelma vaan pikemminkin se, kuinka kumppanit prosessoivat ja tuovat esiin kiintymystarpeitaan turvattomaksi ja uhkaavaksi koetussa tilanteessa.

Tunnekeskeisessä pariterapiassa voimakkaat negatiiviset tunteet nähdään parisuhdekriisin ylläpitäjänä. Vahvat tunteet ottavat valtoihinsa ja muuttavat maailmaa – elämän näyttämö ja siinä olevat ihmiset nähdään uudessa valossa. Jumiutuneessa suhteessa nämä tunteet toisaalta heijastavat, toisaalta pitävät yllä jäykkää, rajoittunutta vuorovaikutusmallia. Tämä malli tekee turvallisen kiintymisen ja tunnesitoutumisen mahdottomaksi parisuhteessa.

Tunnekeskeinen pariterapia katsoo ihmisten sisälle (intrapersonal) - kuinka kumpikin muodostaa tunnekokemuksen suhteessa olemisesta. Tältä osin muutos terapiassa tapahtuu yksilön sisäisessä tunnemaailmassa.

Tunnekeskeinen pariterapia katsoo ihmisten välille (interpersonal) – millä tavalla kumppanit sitoutuvat toisiinsa, millainen on suhteen vuorovaikutuskehä. Terapian tavoitteena on saada syntymään toimivaa vuorovaikutusta parin välillä.

Terapian tavoitteet ovat:

  • Tunteiden prosessoinnin avulla laajentaa ja uudelleen organisoida tunnetasolla vastaamista ja saavutettavissa olemista.
  • Muuttaa parin vuorovaikutusasemia, parin vuorovaikutusta ja ”yhteistä tanssia”.
  • Luoda turvallista sitoutumista toisiinsa.

Tunnekeskeinen pariterapia on eksperientaalista (Carl Rogers) ja keskittyy nykyhetkeen ja primaaritunteisiin. Terapia tuo esiin kokemusta primaaritunteiden tasolla. Terapia on systeeminen ja keskittyy prosessiin, asemiin ja vuorovaikutusmalleihin. Asemalla tarkoitetaan suhdetta kontrolliin ja läheisyyteen parisuhteessa. Terapeutti nähdään tunnekeskeisessä terapiassa prosessikonsulttina ja prosessissa hyödynnetään runsaasti toistoa. Tunteita ja kiintymyssuhdekehää lähestytään vähän kerrallaan pienin askelin sitä mukaa, kun asiakkaiden valmius niiden kohtaamiseen lisääntyy.

Terapian lähtökohtana on ajatus, että ihminen tarvitsee aina sitoutuneita toisia ihmisiä elämäänsä. Syntyvän lapsen ensimmäinen kysymys kuuluu ”Onko tällä planeetalla yhtään ihmistä minua varten?” Vuoden ikäinen, muutaman viikon perheessä ollut adoptiotyttö ei lähde ensimmäisen kuukauden aikana minnekään äidin sylistä. Tällä tavalla hän kysyy 24 tuntia vuorokaudessa äidiltä: ”Oletko sinä minun äitini nyt ja aina?” Ja kantamalla tytärtään sylissä äiti vastaa 24 tuntia vuorokaudessa: ”Minä olen sinun äitisi nyt ja aina”. Vasta sitten, kun vastaus on lopullisesti tullut sisäistetyksi molempien mieleen, tyttö on valmis lähtemään tutkimaan muuta ympäröivää maailmaa. Sama prosessi on nähtävissä kahden vastarakastuneen välillä: he tarvitsevat joka hetki toisen läheisyyttä, jotta voivat sisäistää toisen pysyvästi mieleen. Vasta sitten, kun rakastava kuva toisesta ja itsestä on sisäistynyt, voi taas keskittyä enemmän muuhun ympärillä olevaan elämään.

Pysyvä suhde toiseen ihmiseen muodostaa yksilön olemassaololle turvallisen perustan ja turvasataman. Isä ja pieni poika ovat uimarannalla. Isä ui rannan lähellä, 3-vuotias leikkii hietikolla. Niin kauan kuin isä on näkyvissä, lapsen elämässä on kaikki hyvin. Jos isä häviäisi veden alle, samalla häviäisi turvallinen perusta lapsen elämästä. Kun turvallinen perusta elämästä häviää, silloin ihmisen tarvitsee turvasatamaa. Entä jos turvasatama onkin vajonnut veden alle? Pieni poika yksin rannalla? Kun parisuhteessa toinen ilmoittaa yllättäen lähtevänsä, elämän perusta romahtaa – ja turvasatama kävelee ovesta ulos ja kääntää sinulle selkänsä – olet yksin, kuin pieni lapsi huutamassa sydäntä särkevästi rannalla.

Kiintymyssuhteessa ei ole kyse vain ystävyydestä, vaan ihmiseen evoluution myötä sisään rakennetusta tarpeesta olla yhteydessä johonkin tärkeään ihmiseen. Me tarvitsemme elämäämme ainakin yhden ihmisen kiintymyksen kohteeksemme. Kiintymyssuhteen merkitys nousee esiin, kun elämässä tapahtuu jokin kriisi, tai muutos. Näitä elämän kuviot muuttavia tapahtumia voivat olla mm. lapsen syntymä tai kuolema, omien vanhempien kuolema, tai ero. Tällaisina hetkinä turvasataman tarve nousee esiin. Ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa lapset lähtevät pois kotoa. Jos parin keskinäinen tunnesuhde on ollut hyvin niukka, keskinäisen läheisyyden puuttuminen nousee pintaan juuri silloin: olen parisuhteessa, mutta olen kuitenkin henkisesti yksin ja yksinäinen. Ulkoinen tapahtuma saattaa toimia laukaisevana tekijänä masennukselle, jonka varsinainen perusta voi olla muualla, vaikkapa ”olen parisuhteessa mutta yksinäinen”. Tällainen yksinäisyys kuvastuu hyvin tilanteessa, jossa rakastelun jälkeen nainen alkaa itkeä: vastakohtana fyysiselle läheisyydelle nainen kokee itsensä psyykkisellä tasolla täysin yksinäiseksi.

Kiintymyskäyttäytyminen aktivoituu silloin, kun oma tarvitsevuus nousee jossain elämäntilanteessa erityisesti esiin. Juuri näillä ”tarvitsevuuden hetkillä” määrittelemme suhteen laadun, toisen ja itsen uudelleen.

”Kun keskenmeno tuli ja vauva kuoli, sinä jätit kokouksesi kesken ja tulit minun luokseni. Olit tukenani, kun minä tarvitsin sinua. Sinä olet ihminen, johon minä luotan, jota minä arvostan, jota minä rakastan, ja jonka kanssa olen valmis jakamaan koko elämäni.”

Voidaan sanoa, että yhdessä kestetyt ja jaetut elämän ilot ja surut sementoivat suhteen – suhde lepää vakaasti niiden varassa. Jos tarvitsevuuden hetkellä toinen ei osaakaan olla jakamassa elämäämme, voi siitä seurata ahdistusta ja pettymystä, joka voi säilyä läpi elämän.

Keijo Markova
Psykologi, pariterapeutti
Väestöliiton parisuhdeprojekti ja perheklinikka

Lue lisää:

 

Tästä voit lukea Tunnekeskeisestä pariterapiasta -tekstin kokonaisuudessaan.