Vanhempien riitaisa suhde tai ero lapselle riskitekijöitä

16.3.2018 klo 07:00

Vanhempien eron vaikutuksia lapsiin on tutkittu paljon. Tiedetään, että ero on riskitekijä lapsen kehityksessä. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhempien erolla on mahdollisesti kielteisiä vaikutuksia lapsen kehitykseen.

Vanhempien ero vaikuttaa keskimääräisesti kielteisesti lapsen kehitykseen, koulunkäyntiin, käyttäytymiseen, mielenterveyteen, minäkuvaan ja sosiaalisiin taitoihin. Suurimmalle osalle lapsista ero on kuitenkin ohimenevä kriisi. Eron jälkeen ensimmäinen vuosi tai pari ensimmäistä vuotta ovat lapsille vaikeimpia. Osalle lapsista vanhempien ero on kokemus, joka vaikuttaa heidän elämäänsä kielteisesti koko elämän ajan.

Kun verrataan eroperheiden ja ehjien perheiden lasten ryhmiä keskenään, on huomattava, että keskimäärin hyvinvointierot ryhmien välillä ovat lieviä. Tutkijat ovat myös havainneet, että erot ryhmien välillä ovat olemassa jo vuosia ennen vanhempien eroa. On tavallista, että eroprosessi alkaa vuosia ennen varsinaista eropäätöstä. Toiseksi, hyvinvointierot ryhmien välillä saattavat johtua pikemminkin vanhempien ongelmista ja riitaisuudesta, jotka heijastuvat lapsiin, kuin vanhempien erosta sinällään. Vanhemmuuden laatu ja lasten kokema stressi selittävät lapsen kehitystä voimakkaammin kuin ero sinänsä.

Ero saattaa tuoda mukanaan kasautuvia stressin aiheita, kuten koulun ja kaveripiirin vaihtumisen, muuton, uusperheeseen sopeutumisen, etääntymisen toisesta vanhemmasta, niukempia voimavaroja ja taloudellisia vaikeuksia. Lapset kärsivät erityisesti vanhempien välisen konfliktin jatkumisesta eron jälkeen.

Ero ja yksin vanhempana toimiminen ovat stressaavia kokemuksia myös vanhemmalle. Vanhemmuutta voivat kuormittaa yksinhuoltajuus, tunnetuen menettäminen, riitelyn jatkuminen ex-puolison kanssa sekä talousvaikeudet. Vanhempien voi olla vaikeampi yksin asettaa rajoja tai he voivat käyttää kovempaa kuria. Vanhemmilta saattaa riittää lapsille vähemmän vanhemman aikaa ja tukea. Stressi heikentää kykyä toimia vanhempana.

Toisaalta avioerolla ei ole vain yhdenlaisia vaikutuksia lapsiin ja lasten ja vanhempien välisiin suhteisiin. Vaikutukset ovat yksilöllisiä ja riippuvat monista eristä tekijöistä. Hyvin onneton vanhempien välinen suhde ei ole lapsen kehityksen näkökulmasta parempi kuin avioero. Yksittäisen lapsen elämässä erolla voi olla myös selkeän positiivisia, neutraaleja tai kielteisiä vaikutuksia lapsen elämään.

Vanhempien kesken hallitseva riitaisuus ja vihamielisyys ovat lapselle suurin riskitekijä, olivatpa vanhemmat yhdessä tai eronneita. Riitely parisuhteessa sinänsä on normaalia, ja riitojen sopimisen näkemisestä on lapsille jopa hyötyä. Ongelmallista lapsen kannalta on se, jos riitaisuus ja vihamielisyys ovat hallitsevaa. Jatkuva riitaisuus ja vihamielisyys heikentävät lapsen kiintymyssuhdetta vanhempiin ja luovat tunnetason turvattomuutta. Hyvin riitaisassa tai väkivaltaisissa liitossa elänyt lapsi voi yleensä eron jälkeen paremmin.

Avioero vaikuttaa vanhemman kykyyn antaa lapselle hoivaa. Lapsen kannalta keskeistä on se, missä määrin, miten pitkään ja millä tavalla ero vaikuttaa siihen, kuinka vanhemmat ovat lapsen saatavilla, vastaavat lapsen tarpeisiin riittävän johdonmukaisesti ja asettavat rajoja.

On tärkeää pyrkiä suojaamaan lapsia ja vanhempia stressiltä. Kuormitustekijöiden vähentäminen ja suojaavien tekijöiden vahvistaminen vanhemmalle ja lapselle on keskeistä erosta toipumisessa. Vanhempia erossa suojaa sosiaalinen tukiverkosto, suku, ystävät ja esimerkiksi psykoterapia. Toimiva vanhemmuuden yhteistyösuhde ex-puolison kanssa tukee vanhemman selviytymistä. Erossa lasta suojaavia tekijöitä ovat:

• Läheinen suhde ainakin yhteen vanhempaan
• Vanhempien riitely ei jatku, eikä lapsi jää riitojen väliin
• Molempien vanhempien aktiivinen mukanaolo lapsen elämässä
• Kodin ja kaveripiirin pysyvyys
• Vanhempien henkinen hyvinvointi ja eron jälkeinen sopeutuminen
• Muut turvalliset aikuissuhteet

Lotta Heiskanen
Psykologi, psykoterapeutti
Väestöliitto

Lähteet:

Amato, P. (2000). The Consequences of Divorce for Adults and Children. Journal of Marriage and Family. 62(4), 1269-1287.

Amato, P. (2010). Research on Divorce: Continuing Trends and New Developments. Journal of Marriage and Family. 72(3), 650-666.

Cassidy, J. & Shaver, P. (2008). Handbook of Attachment. New York: Guilford.

Pruuki, H. & Sinkkonen, J. (2017). Lapsi ja ero – eväitä eteenpäin.  Kirjapaja