Miksi juuri minä, joka olisin maailman paras äiti

14.4.2016

Kuva: Flickr.

Olen 38-vuotias nainen. Olen haaveillut perheestä viimeiset kymmenen vuotta.

Noin 35-vuotiaaksi asti minulla oli vahva tunne siitä, että asiat kyllä järjestyvät, sopiva kumppani tulee vastaan tavalla tai toisella ja meistä tulee kolme, ehkä jopa neljä ennen kuin ehdin täyttää 40. Suru on ollut suuri, kun olen joutunut hyväksymään sen tosiasian, että näin ei ehkä tulekaan käymään. Paitsi, että olen vuodattanut ainakin saavillisen kyyneliä asian vuoksi, olen sulkeutunut työpaikallani hiljaiseen huoneeseen itkemään lukuisia kertoja saadessani jotakin kautta kuulla jonkun ystävistäni olevan raskaana. Joillekin ystävilleni olen joutunut jopa sanomaan, että en pysty tapaamaan heitä raskaudenhehkussaan, ovathan he saamassa jotakin sellaista, mistä minä en voi realistisesti oikeastaan edes haaveilla. Kauhea myöntää, mutta olen kokenut valtavaa katkeruutta siitä, että en voi löytää edes sitä rakkautta, lapsesta nyt puhumattakaan. Tuska lapsettomuudesta on ollut niin suuri, että aikani kävin Helsingin kaupungin adoptioneuvonnassa (mutta totesin sittemmin, se projekti on liian vaativa yksin vastattavaksi), minkä lisäksi olen asioinut Fertinovassa, toistaiseksi kuitenkin tuloksetta.

 

Elämässä ei kuitenkaan saa mitään pakolla, vähiten sitä lasta. En osaa varmuudella sanoa, mitä minulle on tapahtunut, miksi lapsettomuudesta pitkään johtunut ahdistus on helpottamaan päin. Usein ajattelen, että olen surrut asiaa niin paljon, että se on ikään kuin surtu loppuun. Maailmassa ei kaiketi ole montaakaan sellaista asiaa, joita voi ihan loputtomiin surra. Edelleen haaveilen, että joku ihme tapahtuisi ja voisin vielä kokea äitiyden onnen joku päivä. En ole kuitenkaan tuudittautunut tähän ajatukseen, sillä pettymisen riski on liian suuri... Parisuhteesta en oikeastaan uskalla enää edes haaveilla. Se on surullista, mutta koska ainakin pääkaupunkiseudulla on niin valtavan paljon fiksuja, koulutettuja, maailmaa nähneitä, upeita vapaita 35–45-vuotiaita naisia, niin siinä kilpailussa on mahdoton pärjätä, vaikka kaikkia edellä mainittua olenkin. :)

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, jos en voi tulla äidiksi. Oli hetkiä, jolloin olin ihan valmis hyppäämään junan alle. Enää en onneksi ajattele ihan niin. Mutta toki edelleen usein kysyn, miksi juuri minä, joka olisin maailman paras äiti ja rakastava kumppani, miksi juuri minulle on pitänyt käydä näin. Mutta elämä ei ole reilua, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan. Asioihin ei voi määräänsä enempää vaikuttaa. Itse voin ainakin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen tehnyt lähes kaiken mahdollisen löytääkseni sopivan elämänkumppanin, jonka kanssa voisin yhteisestä lapsesta haaveilla. Valitettavasti onni ei ole sillä saralla ollut myötä. Tyytymäänkään en pysty. Olen maailman onnellisin, jos elämä vielä joku päivä tuo kohdalleni kumppanin, jonka kanssa tuntea sekä rakkautta että vastarakkautta. Lasta tuskin enää ehdin parisuhteessa saada, mutta jos saan kohtuupalkkaisen työn, saatan vielä kokeilla onneani klinikalla kerran tai pari.

Minulla on lähipiirissäni useampia samassa tilanteessa olevia naisia, joten saan ymmärrystä osakseni. Jotkut minua ja tätä ikävää tilannetta vähemmän tuntevat yrittävät lohduttaa, että kyllä sinä vielä jonkun löydät, kun olet niin upea nainen. Tuo on viimeinen asia, jonka haluan kuulla, se ei lohduta yhtään. Ja kyllä, jonkun löydän vaikka heti, mutta kun se ei riitä. Elämäntilannelapsettomuutta tuskin voi ymmärtää kukaan muu kuin tilanteessa itse oleva, näinhän se on monien muidenkin asioiden suhteen. Edelleen usein mietin ja pelkään, miltä minusta tuntuu kymmenen vuoden kuluttua, sitten kun asialle ei voi enää mitään tehdä. Surulliselta varmaan, mutta ehkä viimeistään silloin hakeudun vapaaehtoistyöhön esim. johonkin lastenkotiin, jossa voin antaa rakkautta ja huolenpitoa sitä tarvitseville. Summa summarum, harmittaa, että tässä menee hyvä nainen hukkaan, minusta kun olisi paljon enempäänkin, mm. hyväksi äidiksi ja rakastavaksi kumppaniksi. Joku ei nyt vaan ymmärrä omaa parastaan. ;)