Miniät ja vävyt, anopit ja apet — galleria parhaasta päästä

Kun perhepiiriin astuu uusi jäsen, hän tuo mukanaan muitakin kuin itsensä. Ovesta tulevat sisään uuden tulokkaan vanhemmat, sisarukset, isovanhemmat ja muut sukulaiset, ystäväpiiriä unohtamatta. Alkaa tutustuminen, puntarointi ja itsetutkistelu. Vaikka tutustumisesta haluaisi tehdä mahdollisimman ennakkoluulottoman ja myönteisen, saattaa kuitenkin huomata sortuvansa omiin ennakkoluuloihinsa, arvottamiseen ja pisteiden laskuun. 

Itselläni tämä tutustumisten matka alkoi silloin, kun esittelin tulevan mieheni ensimmäistä kertaa perheelleni. Tarkkailin sitä, miten vanhempani ja sisarukseni uuteen tulokkaaseen suhtautuvat. Hyväksyvätkö, torjuvatko, iloitsevatko kanssani? Esittelin ylpeästi poikaystäväni laulu- ja soittotaitoja, olihan perheeni musiikkia harrastava. Hänen opiskelupaikkansa Tampereen yliopistossa herätti keskustelua, ei kai tyttö vaan omaksu radikaaleja aatteita.

Minutkin vietiin aikanaan samankaltaisen raadin eteen. Minua oli valmisteltu kohtaamaan hieman erilainen perhekulttuuri kuin omani oli. Muistan elävästi sen, että poikaystäväni sisko oli leiponut upean täytekakun, joka komeili kahvipöydässä. Se yllätti ja tuntui erityisen hyvälle. Koin myös, että minut otettiin vastaan ehdoitta, omana itsenäni. Tässä kodissa oli helppo hengittää.

Nyt reilut 50 vuotta myöhemmin olen kahden miniän ja yhden vävyn anoppi. Lisäksi galleriaan kuuluvat ex-miniät ja -vävyt sekä lasteni anopit ja apet perheineen, kahdeksan lastenlasta sekä bonuslapsenlapset. Ja joukko sukulaisia ja ystäviä.

Ihanteenani on aina ollut kohdata jokainen tulija omana itsenään, hienona mahdollisuutena tutustua uuteen persoonaan. Tuskin tämä ihanne on aina toteutunut, olenhan omien ennakkoluulojeni ja asenteideni vanki. Onnekseni nuorempi sukupolvi on rohkaistunut ravistelemaan luutuneita käsityksiä. Joskus on itsekin saanut olla tiennäyttäjä ja opas arvojen markkinoilla.

Tähän galleriaan sisältyy valtava määrä elämää, tunteita, haasteitakin. Olen joutunut kohtaamaan ilot ja surut, pettymykset ja syvät murheet, syntymät ja kuolemat osin ilman ennakkovaroitusta. Vaikeina hetkinä olen pysähtynyt pohtimaan sitä, miten voisin olla turvallinen olkapää ja luotettava keskustelija läheisteni kanssa niin, että jokainen kohtaaminen tuottaisi edes vähän turvaa, iloa ja toivoa. 

Kuluneet vuodet ovat olleet opettajani. Olen saanut miniöiltäni hyviä vinkkejä puutarhanhoidossa, poiminut maukkaita reseptejä mappiini, ihastellut poikani anopin upeita neuleita, iloinnut miniäni laulutaidosta, käynyt inspiroivia keskusteluja vävyjeni ja miniöideni kanssa ja saanut jakaa elämän säröjä ja kohokohtia lasteni appivanhempien kanssa. Olen tästä galleriasta kiitollinen ja ylpeä. Sen myötä olen saanut elämääni paljon iloa, toivoa, anteeksiantoa ja rakkautta. Ja mikä tärkeintä – oppinut ehkä jotain uutta itsestäni.

Elämälle kiitos!

Soili Teittinen