Mummi matsissa ja oopperassa

Pääsin oppitunnille. Yhdeksänvuotiaan lapsenlapsen korismatsi on juuri alkamassa. Pelaajien tukijoukot odottavat innolla pelin alkamista. Onhan näitä tapahtumia jo odotettukin lähes kahden koronavuoden ajan. Pelaajat lämmittelevät heittelemällä vuorollaan palloa koriin. Ilmassa on odottavaa jännitystä. Mitenkähän poika pärjää? Nyt peli vihelletään käyntiin. Yleisön kannustushuudot ja taputukset vuorottelevat valmentajan napakoiden ohjeiden kanssa.

Pojan pikkusisko on varustautunut matsiin puhelimeen ladatun sisustusohjelman kanssa. Aika kuluu mukavasti katsojan penkillä mummin ja ukin välissä, kun innokas sisustussuunnittelija pääsee mielipuuhaansa – sisustamaan keittiötä, makuuhuonetta ja olohuonetta. Mummi valitaan makutuomariksi; mikä väri keittiön lattiaan valitaan, sopiiko tämä viherkasvi makuuhuoneeseen, kaipaako keittiö uuden pöydän? Pikkuneiti on innokas ja osaava ohjelman käyttäjä, ja mummin ihailu on taattu. Nyt katse on taas käännettävä pelikentälle.

Joukkue pärjää hienosti, oma lapsenlapsi muiden mukana. Miten hienosti hän kuljettaa palloa, syöttää viisaasti pelikavereille. Ja nyt, kori jo ties monennenko kerran! Isä ja ukki vilkaisevat toisiaan – on se vaan hyvä! Virheitäkin sattuu. Tuomari viheltää pelin poikki, vastustaja saa vapaaheiton. Kukaan ei protestoi, onhan pelissä säännöt. Nyt valmentaja kokoaa pojat ympärilleen ja antaa ohjeita. Miten ihailenkaan heitä, jotka antavat aikaansa nuorille pelaajille. Miten ihailenkaan pelaajia, jotka kuuntelevat valmentajaa ja puhaltavat yhteen hiileen. Kunpa tällainen yhteispeli, toisten arvostus, reiluus ja yrittämisen into kantaisivat näitä nuoria eteenpäin elämässä. Kunpa me aikuiset löytäisimme saman tekemisen meiningin!

Voitto tuli kahdessa matsissa kotiin, ja poika lunasti hienosti paikkansa. Taputukset ja hyvä-huudot saivat silmät loistamaan sekä hänellä että meillä – olihan poika tehnyt parhaansa ja eniten koreja! Meillä tukijoukoilla sydän pamppaili innosta ja rinta paisui ylpeydestä! Tätä täytyy saada ehdottomasti lisää! Olipa oppitunti mahtava kerrassaan!

*****

Valot himmenevät. Koko sali on täynnä viimeistä penkkiä myöten. Oopperan kummituksen alkusävelet kajahtavat. Ilmassa on odotusta, jännitystäkin. Vilkaisen vaivihkaa nuorta miehenalkua. Hän valpastuu, kurottautuu kohti estradia, vilkaisee mummia ja hymyilee. Hyvältä näyttää, olen onnellinen, etuoikeutettukin. Oopperayleisö on varustautunut esitykseen maskein, käsidesiä on valutettu ja penkit täytetty hyvässä järjestyksessä turvavälein. Tässä suvannossa on turvallista. Rentoudun ja päätän ottaa kaiken irti tästä hetkestä.

Musiikki täyttää koko tilan, meillä on suora yhteys orkesteriin ja kapellimestariin. Upeat lavasteet ja dramaattiset juonenkäänteet pitävät hyppysissään. Tragediaa kudotaan loistavien laulajien ja orkesterin vuoropuheluna. Herkkyys ja karuus, hyvyys ja pahuus ottavat mittaa toisistaan. Dramaattiset kohtaukset tempaavat meidät mukaansa. Tuttuja melodioita pulpahtaa esiin.

Väliajalla nautimme Coca-Colaa, kahvia ja leivonnaisia. Katselemme ihmisvirtaa ja keskustelemme jo kokemastamme. Odotan uteliaana pojan kommentteja. Elämän suuret kysymykset ovat innoittaneet häntä aina. Mitä hän tästä oopperasta löytäisikään! Siirrymme odottamaan toista näytöstä. Tarinan juoni noudattelee hyväksi havaittuja käänteitä ja vastakkainasettelua. Loppuhuipennus ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys.

Kun pyydän arviota esityksestä, saan kuulla, että musiikki oli hyvää, idea hauska, juoni osittain puuduttava, hahmot hyviä. Sokerina pohjalla: ”Parasta oopperassa oli se, että asiat ja ihmiset eivät olleet mustavalkoisia.”

Poika oli löytänyt kultahipun! Ja mummi saanut unohtumattoman oopperaillan parhaassa seurassa!

Soili Teittinen