Ihmiskaupan uhrin toipuminen alkaa häpeän voittamisesta

14.8.2017

Ihmiskaupan uhrin matka uuden elämän alkuun on kivinen. Häpeä kaikesta tapahtuneesta on raskas kantaa. Katsetta on vaikea nostaa maasta. Nainen kokee olevansa läpinäkyvä. Kaduilla vastaantulevat ihmiset tuntuvat katsovan. Nainen kokee heidän pystyvän lukemaan katseillaan hänen historiansa. Tarina on kuin tahra mekossa. Kuinka sen voisi koskaan pestä pois?

Autan työkseni seksiperäisen ihmiskaupan naisuhreja Kyproksella. Toiminnassa ovat mukana suomalainen Vapauta Uhri ry ja kyproslainen Wellspring Association. Päiväkeskus tarjoaa psykososiaalista tukea ja työtaitovalmennusta. Saatavilla on myös yksilöllisiä tukitapaamisia, terapeuttista ratsastusta sekä erilaisia taideaktiviteetteja.

Naiset kuulevat keskuksestamme usein yhteistyöjärjestöltämme tai toiminnassa jo mukana olevilta tutuiltaan. Tullessaan ensimmäistä kertaa keskukseen nainen pelkää ja häpeää. Hän on kuin näkymätön. Alussa ihmiskaupan uhrin syvin toive olisi pyyhkiä kaikki tapahtumattomaksi. Muistot sattuvat liikaa. Traumaattiset muistot voivat olla hyvin kokonaisvaltaisia ja kehollisia. Painajaiset tuntuvat todelta, keho reagoi voimakkailla tuntemuksilla ja mieli tuntuu karkaavan omasta hallinnasta. Nainen haaveilee kykenevänsä joku päivä vain unohtamaan kaiken. Usein vasta pitkän ajan kuluttua hän on valmis käymään läpi tarinansa ammattihenkilöstön kanssa.

Häpeän takana on syyllisyyttä. Ihmiskaupan uhri syyttää itseään. Hän tarttui ainutlaatuiseen mahdollisuuteen saada Euroopasta työtä, jolla voisi myös elättää lapsen kotimaassa. Hänelle luvattiin houkuttelevin sanoin järjestää dokumentit ja matkaliput. Paikan päällä häneltä vietiinkin kaikki. Haave osoittautui painajaiseksi. Miksi hän uskoi lupausta tulevaisuudesta, joka oli liian hyvä ollakseen totta? Aluksi hän kokee ihmiskauppiaan voittaneen. Vaikka joskus nainen on itse onnistunut pakenemaan, hän ei koe selvinneensä. Hänestä on jäljellä vain varjo entisestä. Hänen on vaikea uskoa koskaan toipuvansa ennalleen.

Syyllisyys pukeutuu myös vihaksi. Mutta viha ei löydä oikeutettuun kohteeseensa. Se kääntyy naiseen itseensä. Hän ei ajattele ansaitsevansa syödä, koska kotimaahan jäänyt lapsi on sairas äidin ikävästä. Kasvotonta yhteiskuntaa on vaikea vihata, kun paperit ja päätökset viipyvät kohtuuttoman pitkään. Nainen ei näe tämän hetken yli. Joskus syvimmän pimeyden keskellä nainen ei näe muita vaihtoehtoja kuin kuolla. Hän häpeää olemassaoloaan. Kenellekään ei saa kertoa, että hän joutui psykiatriselle osastolle. Mutta matka ei kuitenkaan pääty osastolle, vaan toivo voittaa.

Toipuminen ei ole suoraviivaista. Toisinaan mennään lupaavasti kohti parempaa. Yllättäen jokin takaisku, vaikkapa uutinen läheisen huonosta tilanteesta kotimaassa tai vaikeudet paikallisten viranomaisten kanssa pudottavat naisen uudelleen. Raakojen tapahtumien yksityiskohtainen avaaminen viranomaisille on kivuliasta. Vaikka osa naisista on vapautunut ihmiskaupan kynsistä poliisin ratsian ansiosta, ei poliisi tunnu ymmärtävältä pelastajalta. Joidenkin naisten on mahdotonta kuvata johdonmukaisesti traumaattisia muistoja, koska ne ovat liian arkoja, hajallaan tai saavuttamattomissa.

Toipuminen mahdollistuu yksilöllisen ja yhteisöllisen tuen kautta. Häpeä alkaa jäädä sivuun. Nainen alkaa terveellä tavalla tunnistaa ja kunnioittaa omia tarpeitaan. Hän löytää uudelleen vahvuuksiaan ja taitojaan. Hän uskoo, että hänellä voi olla tulevaisuus. Moni nainen ei ole olosuhteiden vuoksi voinut juurikaan käydä koulua. Kun psyykkinen vointi kohenee, nainen alkaa haaveilla opiskelusta. Haaveet voittavat tilaa häpeältä. Nainen rohkenee ilmaista mielipiteitään ja ideoitaan.

Toipuessaan ihmiskaupan uhri ymmärtää vahvuutensa, uskoo itseensä. Hän tietää, että toipuminen tarkoittaa menneisyyden hyväksymistä osaksi omaa tarinaa. Hän on selvinnyt läpi maanpäällisen helvetin. "Koska selvisin tästä, mistä en selviytyisi?"

Sanna Korpela
psykologi