Lapsenlapsettomien kielletyt tunteet

31.10.2016

Lapsenlapsettomien parien kielletyistä tunteista ei puhuta vieläkään kovin paljon, päinvastoin kuin lapsettomuudesta, vaikka se on samaa elämänjatkumoa ja tulee kenties koskettamaan yhä useampia pariskuntia. Kun lapsettomuus kerran on paria kirpaissut, ja siitä on jotenkin – osa varmasti jo hyvinkin – selviytynyt, alkavat samat erilaisuuden tunteet nousta pintaan uudestaan, kun omat ikätoverit ovat tohkeissaan ensimmäisistä lapsenlapsistaan.

Lapsenlapseton huomaa herkästi sen, kuinka kahden isovanhemmaksi tulleen kohtaamisessa ei kulu viittäkään minuuttia, kun lastenlasten kuvia jo esitellään ylpeinä. Ja ne kaikki pitää käydä läpi, ellei lompakkokuvana niin ruudulta miltä hyvänsä. Se sattuu mutta toisaalta voi tuo into huvittaakin. Nuo kaksihan tuntuvat hetkellisesti seonneen ja käyttäytyvän kuin vastarakastuneet, jotka kertovat rakastumisen kohteestaan.

Tai ärsyttää, kun tapaat pitkän eron jälkeen hyvän ystäväsi ja haluaisit vaihtaa vain kahden aikuisen elämää koskevat kuulumiset, mutta eteenpäin ei päästä, ennen kuin olet ihastellut lapsenlapsen kuvaa ja kuunnellut kuvaukset isovanhemmaksitulon ihmeestä. Alat innoissasi kertoa siihen vaikkapa hienosta ulkomaanmatkasta, jolta juuri palasit ja vastassa on hajamielinen katse, kenties hämillinen hymy. Pitääkö lapsenlapsettoman vain joustaa ja tajuta, että lapsenlapsen syntyminen on toiselle nyt se tärkein uutinen?

Onko lapsenlapsettomalla ns. kiellettyjä tunteita? Ainakin on vaikeaa sanoa kellekään suoraan haluavansa kuulla muustakin kuin ihmeellisestä mummoudesta tai vaariudesta. Jos isovanhemmilla kiellettyjä tunteita ovat lastenlasten hoitamisen aiheuttama väsymys ja sen peittely, hoitoloukut tai vaikkapa riidat aikuisten lasten kanssa siitä, saako lapsenlapsiaan tavata, mitä ne ovat silloin, kun sukua ei jatkettukaan? Onko kiellettyä tuoda esiin, että toisen ilo isovanhemmuudesta voi jopa satuttaa? Tai että harmittaa, kun ei aina ole valmis kuuntelemaan laajasti sitä, miten toinen isovanhemmuutensa ilot kokee. Joskushan voi lapsenlapsettomana olla jopa helpompaa kuunnella isovanhempien valituksia tai kiukkua tilanteestaan, jossa elämä lasten perheiden kanssa ei sujukaan ihan ennakoidusti. On mukavaa havaita, että itse noilta tilanteilta säästyy. Kiellettyä tai ei, perin inhimillistä!

Joillekin voi osattomuuden tunne silloin, kun työtoveri-isovanhemmat keskittyvät jakamaan kokemuksiaan ja päivittelemään lastenlastensa tempauksia olla sitä samaa jatkumoa, jonka aikanaan itse koki jäädessään lapsettomaksi. Mutta lopulta: kuka kieltää ja mitä tunteita? Jos tyytyväisyys omaan rauhaan ja oma tila aiheuttavat hiljaista iloa siitä, ettei tarvitse kuunnella lastenlasten mekkalaa, tai jos ikäpariskunta nauttii saadessaan elää itselleen ja toisilleen, siinä tuskin on mitään pahaa tai kiellettyä.

Kyse onkin kai enemmän isovanhemmiksi tulleiden rinnalla elämisestä ja heidän kohtaamisestaan. Omasta lapsettomuuden surusta selviytyminen lienee useimmille ratkaiseva tekijä myös oman lapsenlapsettomuuden – tai pikemminkin – isovanhemmuudestaan riemuitsevien kohtaamisessa.

Entä mitä oikeastaan kaivataan, kun kaivataan lapsenlapsia? Sylissä pyöriteltävää pehmoista vauvaa tuskin enää, oma vauvakuumehan oli ja meni jo kauan sitten. Iän myötä on jo tajuttu muutenkin, kuinka lyhyt pallerovaihe on – kukapa nyt pelkästään tuon ohikiitävän hetken takia jälkikasvua hankkisi. Ehkä toivotaan jotakuta, jossa saa seurata uudestaan samaa kasvun ihmettä kuin aikoinaan omissa lapsissa. Tai odotetaan mahdollisuutta elää uudestaan – nyt jo etäämpää ja paljon enemmän elämää nähneenä – samat vaiheet kuin omien lasten kanssa aikanaan. Halutaan ehkä testata, miten on itse kasvattajina onnistuttu: kykenevätkö omat lapseni nyt vuorostaan vastuulliseen vanhemmuuteen? Olinko heille riittävä vanhempana? Uskotaanko varauksetta siihen, että lapsenlapset sitten aikanaan käyvät meitä isovanhempiaan katsomassa ja auttavat meitä arjessa? Voihan olla, ettei tällaiselle avulle ole takeita. Uusi sukupolvi kun aina luo itselleen myös omia arvojaan, joiden mukaan se toimii.

Itsensä määrittely lapsenlapsettomaksi kalskahtaa varmasti monille ikävältä, sehän on jonkin puuttumista. Voisiko tilalle keksiä jonkin ikäparin kahdenkeskistä täyteläistä elämää kuvaavan sanan? ”Itselleen elävät ikäparit”? Tai: ”kahden kumppanuuttaan jakavat”? Vai tarvitseeko yhdenlaisen roolin puute nimikettä? Pariskuntiahan useimmat isovanhemmatkin ovat ensi sijassa, sitten vasta vanhempia ja sen jälkeen isovanhempia.

Jos ikäpari osaa täyttää elämäänsä mieluisilla harrastuksilla, työllä, ystävillä ja sukulaisilla, eivät lapsenlapsikysymykset välttämättä mieltä vaivaakaan. Mitä sitten miettivätkään isovanhemmuudesta ne, jotka aikoinaan tekivät tietoisen päätöksen olla hankkimatta lapsia – vai miettivätköhän koko asiaa? Elämä kun kuitenkin jatkuu tulevaisuudessa ilman, että jokainen on saanut omia jälkeläisiä tai lapsenlapsia, ihan varmasti. Ja tämähän onkin sitten jo varsin positiivinen tunne! 

Kirjoittaja: Stina Fågel 17.10.2016

Artikkeli on julkaistu alun perin Vanhemmuuskeskuksen sivuilla.