Pitkä tie takaisin toisen luokse

11.12.2015

Aloitimme seurustelun yli kymmenen vuotta sitten. Menimme pian naimisiin ja meille syntyi kaksi lasta. Liittomme päättyi kuitenkin eroon 2011. Takana oli usean vuoden hankala jakso, minä lihoin, turrutin itseäni reissutyöllä ja raskaalla alkoholin käytöllä.

Ero

Olin mustasukkainen ja hallitseva, kerran päissäni myös väkivaltainen. Pitkään pelkäämäni vaimon työreissun jälkeen hän halusi äkillisesti erota. Aavistelin jotain, mutta hän ei myöntänyt pettämistä. Olimme viikossa eri osoitteissa. Minä jäin myymään taloa. Hän muutti siskolleen. Ero oli siinä vaiheessa minulle yllättäen helpottava, mutta en silloin ymmärtänyt siitä mitään. Pääsin juuri alkaneeseen eroryhmään (Fisher-seminaari) ja sain uusia ystäviä. Puoli vuotta meni itseä etsien ja baareissa juosten. Tajusin, etten osaa olla yksin. Oli siinä itsetuhoisiakin ajatuksia. Onneksi en kuitenkaan tehnyt mitään. Löysin hyvää kirjallisuutta jaksamisen tueksi, De Melloa ja Helsteniä. Lapset olivat vuoroviikoin ja saimme sovittua asiat hyvässä hengessä. Ehkä liiankin hyvässä, varmaan syyllisyys painoi vaimolla. Vuoden kuluttua erosta minulla oli lyhyt, mutta hyvin intiimi suhde. Nainen tuntui sielunkumppanilta. Päätin tuon suhteen kuitenkin äkisti, kun ex-vaimo ilmaisi kiinnostustaan.

Uudelleen yhteen sekavissa merkeissä

Päätimme kokeilla vielä, toimisiko suhde. Pian uuden alun jälkeen selvisi, että vaimo oli ollut työreissulla uskoton ja että kyseinen työpaikkaromanssi oli jatkunut koko sen vuoden, jonka olimme erillään. Kuulemma suhde oli kuitenkin päättynyt, mies ei halunnutkaan erota vaimostaan. Aloitimme siis yhteisen matkan sekavissa merkeissä. Halusin pettämisestä huolimatta luottaa häneen. Kävimme kunnallisessa pariterapiassa, jossa emme mielestäni saaneet apua, korkeintaan hieman eväitä sukujemme rasitteiden tuntemiseen. En muista selkeästi asioiden järjestystä, mutta jossain vaiheessa ex-vaimon jaksaminen romahti ja hän masentui ja jäi sairaslomalle. Muutimme toiselle paikkakunnalle osin yhteisestä halusta, osin työn perässä. Minulla henkinen prosessi jatkui hyvää vauhtia taustalla. Jossain vaiheessa muuton jälkeen minä suostuin terapiaan, aloitin masennuslääkityksen ja luovuin alkoholista. En muista tarkkaa ajankohtaa, mutta ehkä pari vuotta uuden alun jälkeen puoliso jäi kiinni valehtelusta, kun entinen ihastus soitti kotiin. Tämä teki entistä isomman haavan jo muutenkin tulehtuneisiin väleihin. Kuulemma valehtelu oli pelkoa minun reaktioistani, mutta selitys jäi vaivaamaan. Joka tapauksessa matka jatkui yhdessä.

Paljon korjattavaa

Olemme opetelleet puhumaan asioista ja olemaan avoimempia. Vaikeaa on ollut, mutta vähitellen olemme päässeet lähemmäs toisiamme. Seksi ja läheisyys ovat olleet pitkään hankala asia. Epäluottamus on suuri kivi kengässä ja valehtelu sekä pettäminen syövät itsetuntoa rotan lailla. Nyt minulla on takana kaksi vuotta Kelan tukemaa psykoterapiaa. Olen löytänyt paljon korjattavaa. Olen tunnistanut oman isäni alkoholismin vaikutukset nykyisiin ongelmiini. Hyvin on perintö otettu omaksi ja siitä on tuskallisen hankala päästä eroon. Nyt loppukesästä luin Tony Halmeen menneisyyttä kuvaavan Viikingin Varjossa, joka oli minulle herätys omaan käytökseen. Olen ollut monella tapaa hänen kaltainen ja kirja avasi silmiä minun käytökseen puolison kannalta. Kirjan lukemisen jälkeen paljon on muuttunut parisuhteessamme lyhyessä ajassa. Puoliso huomaa ison muutoksen ja täytyy myöntää, että itsekin koen olevani ihan eri mies. Epäluottamus on edelleen selkeästi takaraivossa vaivaava tunne. Olen kuitenkin oppinut ottamaan omasta osuudesta enemmän vastuuta. Tuntuu kuin oman rikkinäisyyden tajuaminen olisi kasvattanut itsetuntoa, olen nyt kokonaisempi. Puolison sanoin: hän on sen nähnyt aina, mukava että, vihdoin puhumme samasta asiasta.

Ajatuksia parisuhteesta

Mitä sanoisin muille? Ehkä sen, että syy omaan kärsimykseen on harvoin toisessa. Vain itseään voi muuttaa, ja se muutos kyllä maksaa vaivan takaisin monin kerroin. Avoimuus ja kuunteleminen ovat ihan välttämätöntä, jotta toiseen voi saada yhteyden. Ja jos vain mitenkään mahdollista, niin uskottomuutta tulisi välttää. Houkutus on kauhea, tiedän. Se varmasti tuntuu siinä hetkessä hyvältä, mutta sen aiheuttamien arpien korjaaminen on niin valtavan työlästä. Toisaalta ei kait siihen maailma voi kaatua, jos senkin jälkeen löytyy aito halu puhaltaa yhteen. Olen onnellinen, että saamme olla yhdessä perheenä. Ei tätä ydinperheen pakettia voi enää kenenkään muun kanssa koskaan saada, se on ainutkertaista ja siksi valtavan arvokasta. Aina kaikessa on puolensa. Muidenkin kanssa, uusissa suhteissa varmasti oppisi kumpikin elämään ja voisi saada jotain enemmän, esim parempaa tunne-elämää tai henkistä yhteensopivuutta. Silti siinä myös menettää paljon ja saa osakseen uusioperheen huolet ja haasteet. Kyllä jokaisessa suhteessa tulee omat ongelmansa, kaikkien "sukat alkaa haisemaan" ajallaan. Keväällä tulee kymmenen vuotta meidän edellisistä häistä. Juuri tällä hetkellä ajatuksena on kosia ennen vuodenvaihdetta ja ottaa uusi alku kymmenen vuoden merkkipaalulta. Tuskinpa kosinnasta kieltäydytään. Jospa tässä tulisi ”häpi end” kaikesta huolimatta tai juuri sen takia.