Jälkikasvustaan huolehtivat isovanhemmat eivät ole vain ihmislajin yksinoikeus. Satunnaista hoivaavaa isoäitiyttä on tavattu useilla kädellisillä, kuten esimerkiksi vapaina elävillä simpansseilla ja paviaaneilla sekä vangittuina elävillä gorilloilla. Kädellisten ohella satunnaista hoivaavaa isoäitiyttä on havaittu delfiineillä ja joillakin linnuilla. Lisäksi äidille sukua olevien naaraiden ja niiden joukossa äidinäitien on huomattu tarjoavan hoivaa norsujen poikasille. Hoivaavan isoisyyden olemassaolosta muilla eläimillä on toistaiseksi vähän todisteita.

 

Kuva:Pixabay

 

Nykytiedon mukaan hoivaavaa isänisää ei liene millään muulla lajilla kuin ihmisellä. Muihin eläimiin verrattuna ihmisten isovanhemmuudessa on ainakin kolme luultavasti uniikkia piirrettä: isovanhemmuuden säännöllisyys, hoivaavan isoisyyden olemassaolo ja naisten erittäin pitkä hedelmätön elinikä. (Tanskanen 2014.)

Evolutiivisen sukulaisvalinnan teorian mukaan omaa kokonaiskelpoisuuttaan eli geeniensä jatkumista tulevissa sukupolvissa voi tukea joko lisääntymällä itse tai tukemalla lähisukulaistensa lisääntymistä. Sukulaisvalinnan teorian mukaan lähisukulaisten auttaminen on evolutiivinen adaptaatio eli sopeuma. Yksilöt, joilla on ollut taipumus laittaa resursseja lähisukulaisiinsa, ovat voineet parantaa mahdollisuuksiaan siirtää omia geenejään sukupolvien ketjussa eteenpäin.

 

Kuva:Pixabay

 

Sukulaisiltaan tukea saavat yksilöt taas ovat selvinneet muita todennäköisemmin hengissä ja päässeet itse lisääntymään. Näin taipumus sukulaisten auttamiseen on voinut ajan myötä yleistyä väestössä. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että yksilöt välttämättä tietoisesti panostaisivat resursseja lähisukulaisiinsa turvatakseen geeniensä jatkuvuuden vaan geneettisesti läheiset sukulaiset ovat usein myös emotionaalisesti läheisiä ja heitä kohtaan tunnetaan huolenpitovelvollisuutta. Esimerkiksi nämä tunteet motivoivat lähisukulaisten tukemiseen. (Tanskanen 2014.)

Evoluutiohistoriassa isovanhemmat ovat voineet auttaa lapsiaan hankkimaan enemmän lapsia ja pitämään jo syntyneet lapsenlapsensa hengissä. Esimerkiksi Suomessa 1700–1800-luvuilla asuminen lähellä isoäitejä oli yhteydessä vanhempien suurempaan lasten määrään, naisten lyhentyneisiin synnytysväleihin, pienten lasten hengissä selviytymiseen ja lasten pysymiseen hengissä lisääntymisikäisiksi aikuisiksi. Keskeinen kysymys kuitenkin on, onko isovanhempien investoinneista hyötyä kehittyneissä nyky-yhteiskunnissa. (Tanskanen 2014.)

 

Kuva:Pixabay

 

Väestöllisten muutosten vuoksi isovanhemmilla voi olla suuri mahdollisuus tukea lapsiaan ja lastenlapsiaan. Ihmisten eliniänodotteen kasvun myötä isovanhemmilla ja lastenlapsilla saattaa olla enemmän yhteisiä vuosia kuin koskaan aiemmin. Väestön ikääntyminen taas tarkoittaa sitä, että isovanhempien määrä on kasvussa. Vaikka nykyisin isovanhemmaksi tullaan ehkä aiempaa myöhemmin, ovat iäkkäät ihmiset yleensä terveempiä kuin ennen. Syntyvyyden vähenemisen vuoksi isovanhemmilla on aiempaa pienempi määrä lastenlapsia, minkä vuoksi heillä voi olla mahdollisuus panostaa enemmän resursseja yksittäisiin lapsenlapsiinsa. (Tanskanen 2014.)

Isovanhemmista saattaa siis olla edelleen hyötyä lastenlapsille, koska isovanhemmat voivat parantaa lastenlasten henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Tutkimusten mukaan äidinäidit hoitavat lastenlapsiaan eniten ja isänisät vähiten. (Tanskanen 2013, Danielsbacka ym. 2013.)

Tämän myytin kokosi informaatikko Tiina Helamaa